Ristin tiellä
– Sanoin Pentti Koskiselle joskus 90-luvun alussa että pahin moka minkä taidemaalari voi tehdä on se että maalaa ison ristin ja vie sen näyttelyyn, Henry muistelee esitellessään minulle uuteen näyttelyynsä tulevia töitä.
– Ja mun kohdallani on aina niin että jos huomaan ja sanon jotakin sellaista, niin alan sitten saman tien miettiä miten sen tekisin.
– Kuvataiteessa on hirveän pitkään ollut vallalla iso torjunta, oikeastaan kielto joka on koskenut uskonnollista aihepiiriä ja siihen liittyviä kuva-aiheita. Se lähti jo taideopetuksesta. Oli pinta ja väri ja viiva ja niin poispäin, kaiken piti olla ja tapahtua siinä pinnassa. Hyvän maalarin tuntee siitä että mustasta ei tule reikää, värikontrastit näin ja näin. Niin opetettiin Suomessa, Saksassa, Italiassa, varmaan muuallakin siihen aikaan kun mä opiskelin. Aihe ei merkinnyt mitään, sä voit maalata vaikka naisen haarat levällään ja siinä katsottiin vain että miten värit ja varjot pelaa.
– Uskonnollista taidetta sai ihailla, siitä sai olla kiinnostunut, mutta niin että se oli selkeästi ihan eri maailma jonka kysymykset kuuluivat sinne, niitä ei millään tavoin käsitelty. Kuvataiteen kehitysopissa se edusti jotakin varhaisempaa vaihetta johon ei ollut suoraa yhteyttä. Vasta postmodernismi rupesi ravistelemaan tätä luutumaa.
– Olen lukenut uskonnollista ja uskontoa käsittelevää kirjallisuutta nuoresta pitäen, ja 90-luvulta saakka ihan määrätietoisesti, niin että kyllähän siitä nousevat aiheetkin ovat kulkeneet mukana, mutta tähän saakka mä olen itsekin ajatellut niitä erillisenä alueena. Retrospektiivisessä näyttelyssäni 2004–05 uskonnollisia juttuja sivuavat työt ja tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti kantaa ottavat työt olivat eri huoneissa. Siellä katsellessa tuli vahvasti sellainen tunne että nämä aiheet täytyy yhdistää, ja sitä tämä näyttely on.
– Uskonto on oikeastaan se liima joka yhdistää mun tekemiseni eri kausia ja vaiheita, mutta esimerkiksi näyttelyistäni kirjoitetuissa arvosteluissa se on aina sivuutettu, kukaan ei ole sanonut siitä mitään. Ja kun huomasin että tuo esto tai kielto oli hävinnyt, kun tuntui siitä että miksen maalaisi ristiä ja muuta siihen liittyvää, niin tuli myös sellainen tunne että maalataan sitten niin etteivät toisetkaan voi niitä enää sivuuttaa.
– Mutta ei se ole vain päättämisen asia. Luonnoskirjoihin olen tehnyt ristiä ja ristiinnaulittua monta vuotta, kokeillut ja miettinyt miten sen voisin tehdä itseni kannalta uskottavasti, niin että olen maalaamiseni takana. Näissä se on mielestäni onnistunut.
Henry nostaa esiin kaksi maalausta joilla on sama nimi: On yö vaikka on aamu. Perussommittelu on myös sama: maalauksen vasenta puoliskoa hallitsevassa mustuudessa häämöttää ristiinnaulitun hahmo, oikealla puolella on ihmisiä toisessa versiossa muutamia ahdistuneen näköisiä, toisessa moni-ilmeisenä ja monenkirjavana joukkona, "vyörynä", kuten Henry itse sanoo.
– Huomaatko? hän osoittaa. – Kukaan ei katso ristiinnaulittuun, kaikki katsovat eteenpäin, katsojaa kohti, myös paavi. Heillä on oma maailmansa eikä ristiinnaulitulla ole heille merkitystä, tai he eivät tiedä että on. Kyllä se on siellä. Ja tämän keksiminen vei pitkän aikaa, katso.
Henry osoittaa ristin alapäätä. Se loppuu mustuuteen.
– Mä mietin ja mietin millä tavalla ristin voi panna samaan maahan jolla nämä seisovat, kunnes tajusin että ei voikaan. Ristin pitää olla ilmassa.
Töiden taakse on merkitty vuosiluvut 2005–2007. Kysyn mitä pitkältä tuntuva aikaväli käytännössä tarkoittaa – onko maalauksista ollut jonkinlaisia väli- tai vaihtoehtoversioita, vai ovatko juuri nuo kankaat olleet työn alla pari vuotta.
– Samat kankaat. Mulla on sekä nopeampia että hitaampia töitä, ja nämä ovat niitä hitaampia. Aloittaessa on jonkinlainen idea siitä mistä suurin piirtein on kysymys, mutta työskennellessä tulee mukaan kaikenlaista. Tossakin keskellä – milloin se Lordi nyt voitti ne viisut, se pääsi silloin mukaan. Nämä ovat sellaisia ulkoisesta todellisuudesta tulevia ärsykkeitä jotka voivat sisältää vitsejä tai piiloviestejä. Jonkin verran yksityiskohtia syntyy siitä että koetan pitää itse maalaamisen kiinnostavana. Noi rakennukset – Henry osoittaa ihmisvyöryä reunustavaa tarkasti ja kulmikkaasti hahmotettujen talojen ja tornien riviä – mä lisäsin, kun tuntui että yleisvaikutelmasta puuttui terävyyttä. Toimii mun mielestä aika hyvin.
– Varsinkin näitä hitaampia duuneja tehdessä huomaa sen että työ ei oikeastaan valmistu koskaan, jos ei se kriisiydy. Työtä voi jatkaa ja jatkaa ja tehdä hyvinkin pitkälle halliten, niillä keinovaroilla joita osaa, mutta silloin siitä tulee tylsä. Aina pitäisi saada mukaan jotakin joka tulee oman vastustuksen läpi. Egon pitää kärsiä tappio, ja se voi olla kovakin paikka, mutta sitten myös tajuaa ihan toisella tavalla että työ on valmis ja kokonainen.
Aamu on tullut -teoksen ihmishahmoja voi tulkita monin tavoin, mutta keskeisessä ryhmässä erottuu ylimuistoinen ristiltäoton aihe. Katso ihminen -maalaus pohjautuu Caravaggion Jeesuksen ruoskinnan synnyttämään elämykseen. Vähemmän ilmeisenä mutta useammankin työn piilovaikuttajana Henry mainitsee Hieronymus Boschin jonka aiheet ja oivallukset ovat avanneet hänen mielessään yhtä ja toista.
Olavi on Jobin tapaan polvistunut hahmo, vähän niin kuin Job vaatteet päällä, kuten Henry toteaa. – Katso käsiä. Olavi sekä antaa että kerjää, se on tärkeätä. Ja hän on nurkassa.
Väripinta polvistuneen hahmon alla muodostaa vinon kolmion, kulman. Aamu on tullut -teoksessa yläreunasta laskeutuvan, oliivinvihreään vivahtavan kulman kärki aksentoi kookasta mustakasvoista hahmoa.
– Toi kulma kulkee mukana monissa töissä. Se edustaa umpikujaa. Umpikuja on niin paljon läsnä tässä ajassa. Kulmassa, ihan kuvallisena elementtinä on toisaalta voimaa ja myönteisyyttä, varsinkin ylöspäin avautuvana. Ei kärsimyksenkään tarvitse näyttäytyä pelkästään kielteisenä. Uskonnollinen luopuminenhan on itsensä umpikujaan panemista. Se on vähän niin kuin Kierkegaardin epätoivo. Jos ei ole epätoivoa ja ahdistusta, niin sitten ainakin on jotakin pielessä. Epätoivo ja ahdistus ovat merkkejä siitä että olet tiellä.
– Taiteen ja uskonnon suhteesta puhuttaessa tulee mieleen sanoa että sanapari "uskonnollinen taide" on oikeastaan paradoksi ja käsitteellinen mahdottomuus. Taiteen Iähtökohta on se että se on yksilöllistä. Taiteilija on ihminen jolla on nimi. Ja jos joku ihminen ajattelee tekevänsä uskonnollista taidetta, hän korottaa itsensä, mikä taas sotii kaikkien uskontojen perusajatusta vastaan. Ikonit ja muut uskonnon harjoittamiseen varsinaisesti liittyvät kuvat ovat anonyymeja, niillä ei ole tekijää. Se on erittäin tärkeätä.
– Yksilöllinen taide on siis aina maallista, siinä näkyy aina sormi. Se sormi voi viitata johonkin, tai taiteilija voi omistaa työnsä Jumalalle, kuten Bach ja Bruckner tekivät, mutta se on toinen asia. Uskonnolliseen kokemukseen pohjautuvaa taidetta on ollut vaikka minkälaista, ja voi olla vieläkin. Mulla on sellainen tunne että monella taiteilijalla tässäkin ajassa voisi olla tarvetta käsitellä sellaisia aiheita, mutta sitä vältellään leimautumisen pelossa. Toisaalta on kiinnostavaa että ainakin meillä kirkko on ollut valmis rikkomaan noita oletettuja rajoja ja tilannut alttaritauluja ja muita töitä moderneilta, lähinnä abstrakteilta taiteilijoilta. Että kirkko on siis ollut valmis ottamaan modernistista perinnettä omakseen.
Näyttelyyn on tulossa kahdeksan suurikokoista maalausta ja yksi pienempi. Teosten voima ja haastavuus täyttäisi isommankin tilan. Henry nostaa viimeiseksi katselemiamme Auringon lapsia takaisin säilytyshyllyyn, vilkaisee olkansa yli ja virnistää.
– Oho. Meinasi unohtua.
Hän kävelee hyllykön toiseen päähän ja vetää esiin vielä yhden suuren kankaan. Onnellisesti kajahtaneen näköinen, ääriviivoiltaan sädehtivä partasuu, elävän, valoisan vihreyden keskellä. Vasemmalla puu, oikealla luolan suu, taustana hieman yllättävästi melkein ikonografisen oloista kalliomaisemaa.
– Tämä on Jumalanhullu. Moni varmaan ajattelee että mä tämän jälkeen voisin lopettaa kokonaan, mutta mulla oli tosi hauskaa kun maalasin. Näytin Janne Räisäsellekin, kun se tuli tänne käymään. En muista mitä se sanoi, mutta olisit nähnyt sen ilmeen.