Henry Wuorila-Stenberg

Henry Wuorila-Stenberg on monta kertaa halunnut heittää kaiken oppimansa menemään ja ”aloittanut alusta”, luonut nahkansa uudestaan.

70-luvun alkupuolella suomalaista maalaustaidetta hallitsi kiinnostus yhteiskunnalliseen realismiin. Tultuaan opiskelemasta Italiasta ja Länsi-Saksasta, myös Henry Wuorila-Stenberg liittyi mukaan tähän suuntaukseen.

70-luvun puolivälissä hän meni DDR:ään jatkamaan maalausopintojaan.

Hän palasi Suomeen uudistuneena. Hän vaihtoi materiaalin öljystä akryyliin ja käänsi katseensa ulkoisesta todellisuudesta sisäiseen maailmaan.

Vuosikymmenen lopulla syntyi sarja tunnistamattomia omiakuvia. Yksinäinen hahmo autiossa, kolkossa tilassa. ”Kuvasin turvattomuutta ja pohjatonta yksinäisyyttä”, taiteilija kertoo. Vertikaalitasot, räikeä sinisyys, vihreys, punaisuus, synkkä anonyymi yleisihminen tuon mekaanisuudellaan rajoittavan autiuden puristuksessa.

Sitten figuuri poistui, vaikka tematiikka säilyikin samana.

Mutta silloin Henry Wuorila-Stenberg tunsi kulkeneensa tien päähän. Hän päätti aloittaa maalaamisen alusta. Hän hylkäsi pensselin ja palasi lapsuuteen, tarttui sakuraan.

Hän päästi valloilleen sen energisyyden, patoutuneen rajuuden ja voimantunnon, jonka hänen maalauksistaan saattoi alusta pitäen aistia.

Tuona autiuden kautenaan, vuosikymmenen vaihteessa, hän selitti usein, ettei aio koskaan pitää yksityisnäyttelyitä. Mutta suurissa yhteisnäyttelyissä hänen maalauksensa herättivät huomiota, jonka hän itse torjui.

80-luvun alussa hän laittoi kuitenkin esille suurikokoisia pastellejaan, ”sakurakauden” tulokset.

Ne olivat oransseja purkauksia, jotka saivat aikaan assosiaatioita tähdenlennoista, ilotulituksesta, tulivuorenpurkauksista.

”Oranssilla ei sitten ole mitään tekemistä Enzo Cucchin kanssa”, sanoo taiteilija usein kuulemastaan vertauksesta. ”Pikemminkin värimaailmaani vaikutti silloin Fassbinderin elokuva Querelle”.

”Kuvaan hetkeä, mystistä ja ainutlaatuista hetkeä. Valitsen värit tunnetilani mukaan”, taiteilija kertoo. ”Joskus minulle tulee tunne, että voidakseni oppia jotakin, minun on revittävä kaikki, päästävä irti sidonnaisuuksistani ja aloitettava alusta”, hän selittää muutoksentarvettaan.

Tämän jälkeen Henry Wuorila-Stenberg oli taas valmis tarttumaan siveltimeen ja toteuttamaan maalarinviettiään.