Henry Wuorila-Stenberg

Keltainen piha ja sininen taivas

Henry Wuorila-Stenberg syntyi Helsingissä 6. helmikuuta 1949. Hänen isänsä Harry Stenberg oli eläinlääkäri ja äitinsä Hillevi Stenberg sairaanhoitaja. Stenbergien Mannerheimintie 71:n taloyhtiön miespuoliset asukkaat olivat Harry Stenbergin tapaan sotainvalideja. Sodan aiheuttamat traumat saivat monet heistä päättämään päivänsä oman käden kautta. Nuori Henry rakasti Keskuspuiston ”pyhiä puita ja kallioita”. Talvisin lapset rakensivat kolmikerroksisia lumilinnoja ja leikkivät vinteillä sekä kellareissa. Kodin täytti musiikki, taidekirjoja ei hyllystä löytynyt. ”Minulla oli isosisko, joka aina puolusti minua, ja pikkuveli, jota kaikki tytöt rakastivat.”

Henry Wuorila-Stenberg 1963

Iloinen lapsuus keskeytyi Wuorila-Stenbergin sairastuttua aivokalvontulehdukseen vuonna 1954. Vakava sairaus muovasi pienen lapsen näkemystä maailmasta, ja sen vaikutukset ulottuivat pitkälle tulevaisuuteen vuosia jatkuvana päänsärkynä ja säännöllisinä lääkärintarkastuksina. Hän joutui olemaan vuoteenomana ja liikkumatta Auroran sairaalassa yli kaksi kuukautta. Vierailut olivat kiellettyjä tartuntavaaran vuoksi. Potilaan aika kului katsellen ikkunasta näkyviä pilviä ja sinistä taivasta. Yksinäiset yöt ja päivät täyttyivät pelosta ja turvattomuudesta. Wuorila-Stenbergin mukaan tämä ”yksinäinen poika” on seurannut häntä läpi elämän. ”Se loukkaantunut pikkujätkä on aina ollut taiteeni pohjana.”

Toivuttuaan sairaudesta Wuorila-Stenberg oli päivähoidossa isoäitinsä Alice Stünkelin luona. Taiteilijalle läheinen isoäiti oli nuoruudessaan opiskellut maalaustaidetta Münchenin taideakatemiassa ja hänen kanssaan pikkupojan päivät kuluivat piirroksia tehden. Wuorila-Stenbergin orastava ”luokkatietoisuus” tuli näkyviin joukkokohtausta kuvaavassa piirroksessa jonka hän teki 6.3.1956. Piirustus kuvaa Mannerheimintien Essolla tapahtunutta poliisien ja yleislakkolaisten väkivaltaista yhteenottoa, jonka Wuorila-Stenberg näki palatessaan leikkikoulusta. Piirustuksessa ratsupoliisit pamputtavat mielenosoittajia, ja tunnelma on kiivaan jännittynyt.

Maanpäällisten tapahtumien ohella myös avaruus kiinnosti nuorta poikaa. Neuvostoliitto lähetti vuonna 1957 ensimmäisen maatakiertävän kappaleen Sputnik 1:n taivaalle. Samana vuonna Sputnik 2 lennätti Laika-koiran avaruuteen. Ikätoveriensa tapaan myös Wuorila-Stenberg kiinnostui tähtitieteestä ja ahmi sitä käsittelevää kirjallisuutta. Pikkupojan mielikuvitusta innoittivat myös hirmumyrskyt, erityisesti tornadot. Hän päätti ryhtyä aikuisena taiteilijaksi. Wuorila-Stenberg sanoi äidilleen haluavansa tulla taiteilijaksi voidakseen rauhassa miettiä, miksi on olemassa. ”Tuolta ajalta minulla on selkeä muistikuva siitä, kun seisoin pihalla katsoen tähtitaivasta ja olin varma, että joskus ymmärrän, miksi olen täällä.”

Wuorila-Stenberg aloitti vuonna 1960 opinnot Mannerheimintien yhteiskoulussa. Piirustuksenopettaja Maikki Hirvonen perusti kouluun taidekerhon, jossa nuori Henry toimi aktiivisesti. Maalaamisen ohella hän perehtyi klassisen kitaran soittoon Ivan Putilinin johdolla ja joogaan Tuure Aran ohjauksessa. Wuorila-Stenberg aloitti myös käyrätorven soiton opiskelun Holger Fransmannin opastamana. Torvi vaihtui kuitenkin melko nopeasti trumpettiin. Pjotr Tšaikovskin pianokonsertto nro 1:stä ”alkoi rakkaus pianomusiikkiin.” Klassisen musiikin ohella Wuorila-Stenberg kuunteli rokkia ja diggaili Elvistä. ”Minulla oli aina liian lyhyet housut, tukka sojotti eikä taipunut edes Suavella. Olin laiha ja huono urheilussa. Luin runoja, filosofiaa, tähtitiedettä ja kävin partiossa Ruskeasuon Kontioiden lippukunnassa. Tykkäsin metsäretkistä.” Wuorila-Stenberg tutustui lavastaja Aarre Koivistoon vuonna 1963. Koivisto ohjasi Wuorila-Stenbergiä maalausharrastuksessa, ja he keskustelivat tiiviisti taiteesta. 14-vuotiaan lempitaiteilijoita olivat Vincent van Gogh, Paul Gauguin ja Amedeo Modigliani. Wuorila-Stenberg tutustui myös Akseli Gallen-Kallelan tuotantoon retkillään Tarvaspäähän.

Teini-ikäisenä Wuorila-Stenberg alkoi tuntea syvää vastenmielisyyttä koulunkäyntiä kohtaan. Koulun lopettamispuheita ei kotona ymmärretty, ja hän päätti aloittaa koulunkäyntilakon. Wuorila-Stenberg ei osallistunut kokeisiin, eikä lukenut läksyjä ja oli toistuvasti poissa koulusta. Siellä ollessaan hän lähinnä piirteli ja voitti vuonna 1966 koulun kulttuurikilpailun maalauksellaan, jossa ristien ja piikkilankojen peittämiä kukkuloita ympäröivät suuret ja pelottavat ”Jumalan silmät”. Palkinnoksi uskonnollista näkemystään kuvastavasta maalauksesta hän sai kriitikko ja taiteentutkija Gaston Diehlin kirjan Die Modernen. Kirja oli hänelle ensimmäinen maalaustaiteen yleisesitys. Koulunkäynnin sijaan kuvataide, tytöt, tupakanpoltto ja alkoholi alkoivat kiinnostaa, ja Wuorila-Stenberg jäikin kaksi kertaa luokalle. Samaan aikaan sattunut tapaturmainen polvivamma esti joogan jatkamisen.

Keväällä 1966 Wuorila-Stenberg sai hermoromahduksen koulun ja kodin aiheuttamien ristiriitojen takia. Työterveyslaitoksen psykiatrisessa lausunnossa todettiin, ettei koulunkäyntiä toistaiseksi kannata jatkaa. Samana keväänä hän aloitti työt Helsingin sädehoitoklinikalla, siirsi potilaita kylpyyn ja sädehoitoon ja kuolleita ruumishuoneelle sekä patologian laitokselle. Wuorila-Stenberg halusi kohdata sairauden ja kuoleman ymmärtääkseen, mistä niissä on kysymys. ”Työ oli järkyttävää, olin kauhuissani. Pelkäsin useita vuosia saavani syövän ja kuolevani, kuten olin sairaalassa nähnyt niin monelle tapahtuvan.”

Lahjaton maalari ja toivoton sotilas

Maalaamassa Ämmänsaaressa vuonna 1974

Vuonna 1967 Wuorila-Stenberg pyrki Taideteollisen oppilaitoksen graafiselle osastolle. Hän kuitenkin keskeytti pääsykokeet karsintojen puolivälissä pyrkiäkseen Suomen taideakatemian kouluun, jonne ei kuitenkaan päässyt. Hän sai kuitenkin yksityisoppilaspaikan Erkki Heikkilän koeluokalta. Wuorila-Stenbergin Pantheonin muodostivat taidemaalarit Vilho Lampi, Åke Mattas, Yrjö Saarinen, Tyko Sallinen, Jalmari Ruokokoski, Juho Rissanen, Marcus Collin ja Mauno Markkula. Taiteilijanerojen elämää leimanneet alkoholismi, köyhyys ja mielenterveysongelmat sekä vasta kuoleman jälkeen tuleva kuuluisuus näyttäytyivät Wuorila-Stenbergille luonnollisina osina taiteilijuutta. Käsitys oli vapauttavan lohduttava.

Koeluokalla oppilaita kannustettiin cezannelaiseen tai korkeintaan matisselaiseen maalaustapaan. Surrealismi kiinnosti Wuorila-Stenbergiä kuitenkin niitä enemmän, ja hän maalasi muun muassa pornolehden kuvaan perustuvan ”sikiö-omakuvan” masturboivan naisen kanssa. Wuorila-Stenberg maalasi sisäistä maailmaansa, kuvia pelosta, tyhjyydestä ja siihen liittyvästä kauhusta. Teoksissa pelot saivat mustan pitkän hahmon muodon. Kuvataiteen ohella kirjallisuus kiinnosti: ”Tuohon aikaan jokainen kirja oli ilmestys ja kertoi oikeasta elämästä.”

Kesän 1968 Wuorila-Stenberg vietti Antti Niinimäen kanssa Kuorevedellä ja Heinävedellä maalaten maisemia, joilla sitten pyrki uudestaan Suomen taideakatemian kouluun. Tulos oli yhtä tyrmäävä kuin edellisenä vuonna. Hylkäämisestä kuultuaan hän marssi koeluokan muiden oppilaiden kanssa kysymään valitsijoilta, miksi hänet hylättiin. Selitykseksi sanottiin, ettei Wuorila-Stenbergillä ollut lahjoja – hyviä ystäviä kylläkin riittämiin. Syksy kului opiskellen Tor Arnen ja Unto Pusan ohjauksessa Vapaassa taidekoulussa. Wuorila-Stenberg nautti ”Vapaan” hengestä, joka oli Suomen taideakatemian koulun tunnelmaa sallivampi.

Vuonna 1969 Wuorila-Stenberg aloitti varusmiespalvelunsa Upinniemen rannikkojääkäripataljoonassa. Hän onnistui hankkimaan itselleen kasarmialueelta työhuoneen ja jatkoi maalaamista. Erivapauksistaan huolimatta armeijan sisäinen hierarkia tuntui nuoresta alikersantista epäoikeudenmukaiselta. ”Armeijas- sa vallalla oleva ideologia oli käsittämätön.” Hän uskoi vakaasti pystyvänsä muuttamaan järjestelmää sisältäpäin, ei halunnut nukkua ryhmänjohtajien tuvassa ja hän kieltäytyi komentamasta varusmiesalaisiaan. Muut ryhmänjohtajat kimpaantuivat Wuorila-Stenbergin käytöksestä ja tekivät hänestä valituksen, sakinhivutuskaan ei ollut kaukana, ja hän anoikin pikaisesti siirtoa Santahaminan varuskuntaan. Wuorila-Stenberg inhosi armeijaa eikä hyväksynyt kirkon ja puolustuslaitoksen tiivistä suhdetta. Hän erosi kirkosta heti siviiliin päästyään. Päätös oli vakava ja kauaskantoinen.

Rooma – ei niin ihanaa elämää

Eurooppa alkoi kiinnostaa Wuorila-Stenbergiä yhä enemmän ja hän alkoi säästää rahaa tulevaa ulkomaanmatkaa varten. Syksyllä 1970 matka kohti Roomaa alkoi. Laivamatka Saksaan meni juopotellessa, ja hän oli ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla.

Accademia di Belle Artin opintokirja vuonna 1971

Hampurissa prostituoitu tarjosi yösijaa ”mutta humalastani huolimatta vaisto tai intuitio kehotti jatkamaan matkaa.” Wuorila-Stenberg otti junan kohti Müncheniä, ja tunsi siellä itsensä krapulaisen ahdistuneeksi. ”Kaikkialle kehooni tuli ihottumaa, kuume nousi ja minua huimasi. En saanut yhteyttä itseni ulkopuolelle. Kävin näyttelyissä, mutta olin koko ajan sekoamispisteessä. Epätoivoissani aloin taas juoda ja sain yhteyden ihmisiin. Viikon kuluttua lähdin junalla kohti Roomaa. Muistan sen suunnattoman riemun ja helpotuksen, jonka ikkunasta näkyvä italialainen maisema ja valo saivat minussa aikaan.” Roomassa Wuorila-Stenberg opiskeli aamupäivisin Accademia di Belle Artissa, jatkoi päivää Scuola Liberassa, josta kiirehti illaksi kuvanveistokouluun. Accademiassa opetusta ja ohjausta ei juuri saanut. Wuorila-Stenberg tapasi opettajansa professori Montanarinin ainoastaan kerran. Montanarini kehui oppilastaan olalle taputtaen: ”Molto bene!” Kuvanveisto-opettaja taas oli sitä mieltä, että Wuorila-Stenbergin pitäisi lopettaa maalaaminen ja ryhtyä kuvanveistäjäksi.

Vuoden 1971 Venetsian biennaalissa Wuorila-Stenberg näki Mark Rothkon retrospektiivisen näyttelyn. Nykytaiteen lisäksi Venetsian Scuolo di san Roccossa esillä olevat Tintoretton työt tekivät suuren vaikutuksen kuten myös Roomassa esillä ollut Antoni Tapies’n näyttely. Tuohon aikaan Wuorila-Stenbergiä innoittivat Francis Bacon, Francisco Goya ja Egon Schiele sekä Paul Klee, italialaisen taiteen mestareista suurimpia suosikkeja olivat Caravaggio ja Michelangelo. Wuorila-Stenberg kävi myös ensi kertaa Firenzen Uffizi-galleriassa ja tutustui Napolin lähistöllä Pompeijin seinämaalauksiin sekä Rooman etruskimuseoon. Italiassa hän pyrki ”maalaamaan kuvia ihmiskunnasta eri muodoissa, kärpäsentoukkia muistuttavina röykkiöinä.” Wuorila-Stenberg maalasi myös runoihin perustuvia teoksia. Yksi niistä, intialaisen nobelisti Rabindranath Tagoren runon innoittama maalaus oli esillä Suomen taideakatemian 3-vuotisnäyttelyssä vuonna 1971.

Unto Pusan teosten Plastillinen sommittelu ja Muoto, väri, tila lisäksi Wuorila-Stenberg tutustui Sigmund Freudin ja Carl Jungin kirjoituksiin. Hermann Hessen Siddhartha sai ”idän myytin aseman”. Wuorila-Stenberg luki Italiassa myös Raamatun ensimmäisen kerran kannesta kanteen. Öisin hän tutustui Rooman asunnottomiin ja joi heidän kanssaan viiniä Tiber-joen varrella olevilla nuotiopaikoilla. Opiskelun ohella Wuorila-Stenberg kuunteli klassisen musiikin konsertteja ja kävi katsomassa italialaisten neorealistien elokuvia. Italialainen taidekoulutus ei kuitenkaan tyydyttänyt Wuorila-Stenbergiä ja hän palasi Suomeen kesällä 1971.

Berliini – hävinneiden historiaa

Wuorila-Stenberg pyrki ja pääsi opiskelemaan Länsi-Berliinin Die Staatliche Hochschule für Bildende Künstiin. Opinnot hän aloitti toisen vuosikurssin oppilaana Dietmar Lemken johdolla. Berliinissä Wuorila-Stenberg aloitti grafiikan opinnot ja jatkoi Mark Rothko-vaikutteisten maalausten tekemistä.

Berliinissä 1973

Koulun laaja grafiikkakokoelma ja hyvin varustettu kirjasto innoittivat uusiin kokeiluihin. Väriteoreetikko Johannes Ittenin teesit antoivat tekemiseen uutta varmuutta ja Suomessa alkanut ja Roomassa vahvistunut rothkomainen ei-esittävyys sai väistyä. Wuorila-Stenberg kävi usein Berliinin Neue Nationalgaleriessa tutustumassa museon kokoelmiin. Hän imi vaikutteita yhtä lailla klassisista maalauksista kuin nykytaiteen edustajien teoksistakin. Kaikki taide oli ”tätä päivää”. Honoré Daumier’lta Wuorila-Stenberg sai maalauksiinsa ääriviivan, Theodore Gericaultilta ja muilta vanhoilta mestareilta vastaukset teosten sommitteluun liittyviin kysymyksiin. Poptaiteilija R.B. Kitaj taas sytytti innostuksen maalauksen pintaan ja vapaaseen värinkäyttöön. Suomessa pannaan julistettu figuratiivisuus oli vallitseva suuntaus saksalaisissa taidekouluissa. Pinnalla ollut fotorealismi ei Wuorila-Stenbergiä kuitenkaan innostanut, figuraation käyttöönottoon vaikuttivat pikemminkin klassinen taide ja saksalaiset Adolph Menzel, Lovis Corinth ja Ludwig Meidner. Berliinissä Wuorila-Stenberg tutustui myös saksalaisten ekspressionistien, muiden mukana Otto Dixin, Karl Schmidt-Rotluffin ja Emil Nolden teoksiin. 1970-luku oli Wuorila-Stenbergille ennenkaikkea rikasvärisen figuraation dominoiva, R.B. Kitaj’n aikakausi. Ekspressionismin aika tuli myöhemmin

Wuorila-Stenbergin matka kohti Kitaj’ta alkoi kuitenkin kiertoteitse, kun hän aloitti vuonna 1972 suuren rimasäleiköistä koostuvan teoksen koostamisen. Installaatio koostui eritasoisista rakennelmista, joihin hän sijoitti kymmeniä pieniä kitaj’maisia maalauksia. Päiväkirjassaan vuodelta 1972 Wuorila-Stenberg kirjoitti suhteestaan ”dokumentaariseen eli oikean elämän perusteella tehtyihin teoksiin” seuraavasti: ”Nämä dokumentit jäljentävät mahdollisimman tarkasti lehti-, televisio- ja valokuvaa sekä elokuvan kuvastoa. Nämä ristiriitaiset teokset paljastavat kapitalistisen luokan tylsyyden sekä heidän pelkonsa. Värien on oltava hillittyjä, mustavalko- ja harmaasävyjä. Näillä kuvilla saat vihan päällesi ja siksi ne on maalattava häkellyttävän tarkasti. Realismissa on niiden voima.”

Myöhemmin samana vuonna Wuorila-Stenberg päätti luopua suunnitelmiensa mustavalkoisuudesta. Värit saivat symbolifunktion. Punainen kertoi väkivallasta ja välinpitämättömyydestä, oranssi tuskasta, sininen ja violetti surusta ja toivottomuudesta. Wuorila-Stenberg työskenteli teoksen parissa koko ensimmäisen opiskeluvuotensa.

Opiskelijaelämää Länsi-Berliinissä

Professori Lemke ei kuitenkaan vakuuttunut näkemästään. Hän kantoi Wuorila-Stenbergin työhuoneeseen ison maalauskankaan ja kehotti oppilastaan tekemään maalauksen. Wuorila-Stenberg noudatti neuvoa ja installaation osana olleet pienet maalaukset saivat suuremman koon – yksittäiset vähäosaiset ”monistuivat” uusissa maalauksissa dynaamisiksi joukkokohtauksiksi.

Wuorila-Stenberg ei juuri problematisoinut valokuvan ja maalauksen suhdetta eikä hyödyntämiensä valokuvien eroavaisuuksia. Hänen itsensä tai ystävien ottamat valokuvat, lehtikuvat sekä löydetyt kuvat olivat asemaltaan samanarvoisia.”Kaikki se mikä vahvisti romanttista taiteilijamyyttiä” oli Wuorila-Stenbergille kuvatun käsitteellistä analyysiä tärkeämpää. Historiallinen kuva -maalaus oli neromyyttiä vaalivan taideopiskelijan mielestä ”yhtäällä kuva historiallisesta tilanteesta ja toisaalla kuva, joka jää historiaan.” Wuorila-Stenbergillä oli selkeä käsitys kanssaihmisten kärsimyksestä ja tämän kärsimyksen suhteesta taiteeseen: ”…maailma kärsii ja muutamat lihovat orgioissa toisten nukkuessa.

Heistä, jotka ovat suurimmassa hädässä, aloitan ja heihin, jotka voivat hyvin, lopetan. Haluan kuvissani analysoida tätä tilannetta ja ilmentää näitä epäkohtia. Olen vakuuttunut siitä, että yhdellä kuvalla voin selvittää kapitalismin luonnetta ja kasvattaa tietoisuuttani.” Hän pyrki tekemään yhteiskunnallisesti kantaaottavia teoksia. ”Teokseni ovat muodoltaan ja väreiltään yksinkertaisia ja yleistajuisia. Teen realismia konkreettisin keinoin.” Nuoren taideopiskelijan usko taiteen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen oli teoreettisesta hienostumattomuudestaan huolimatta vahva: ”Minusta taiteilijan tulee syventyä yhteiskunnallisiin oppeihin. Hänen tulee pyrkiä kaikin keinoin ymmärtämään yhteiskunnan rakenne ja tietoisesti kehittää itsekeskeisyyteen taipuvaista egoaan.” Taiteen ja taiteilijoiden yleisiä vaikutusmahdollisuuksia Wuorila-Stenberg mietiskeli Itä-Berliinin kahviloissa. Alexanderplatzilla tehdyissä muistiinpanoissa taiteilija hahmotteli sosialismin koulutuspoliittisia päämääriä seuraavasti: ”Taiteilijoiden tulisi puuttua koulujen kuvaamataidon opetukseen. Heidän on korostettava visuaalisen kommunikaation ymmärtämisen tärkeyttä. Porvarit tekevät kaikkensa estääkseen opetusuudistukset, jotta he voisivat myös tulevaisuudessa vapaasti manipuloida ihmisiä. Mainokset menettävät merkityksensä, kun ihmiset kykenevät kuvalliseen analysointiin.”

Köyhän taideopiskelijan Itä-Berliinin vierailuille oli muitakin kuin ideologisia syitä: ”Olemme Jussin (Wuorila-Stenbergin veli) kanssa Itä-Berliinissä ja syömme hyvin. Täällä on tilaa ja ihmislämpöä, edessä työläisen patsas ja ympärillä Neuvostoliiton läsnäolo. Pian avautuu taivas, kyttäilemme naisia, hyvin menee.” Wuorila-Stenbergin Italiassa hahmottelemat kolhoosisuunnitelmat olivat Itä-Saksassa todellisuutta: ”Mitkä mahdollisuudet tässä maassa onkaan taiteiden ja tieteiden kehitykselle. Mikä riemu on olla rakentamassa sosialistista maata ja sosialistista taidetta. Istun Alexanderplatzilla ja katselen seinään tehtyä mosaiikkityötä. Missä kapitalistisessa valtiossa pistetään varoja vastaavaan? Missä muualla ihmisille tehtyä taidetta tuetaan? Taidetta, joka on tehty ilman hyödyn tavoittelua, ellei sellaiseksi lasketa proletaristista tietoisuutta. Arkkitehtuuri luo täällä suuria tiloja.”

Työhuoneellaan Wuorila-Stenberg horjui figuratiivisen ja symboleja hyödyntävän taiteen välillä. Hän alkoi tehdä suuria joukkokohtausmaalauksia joita oli tähän asti luonnostellut vain päiväkirjojensa ja luonnoslehtiöidensä sivuille. Muutos ei kuitenkaan syntynyt helposti: ”Olen piirtänyt figuratiivisen mielenosoituskulkueen. Usko yksinkertaisiin symboleihin horjuu välillä. Vituttaa tämä koulussa maalaaminen, tämä kurinalainen työskentely. Joskus tekisi mieli maalata kädet levällään huutaen: kauanko minun täytyy vielä pitää itseäni kurissa! Kauanko kestää, että tunnen hallitsevani riittävästi maalauksen pohjan? Maalauksessa se ei enää voi olla kaukana, mutta on niin paljon muutakin. Ehkä pari kolme vuotta, ja mikään ei enää estä.”

Maalausten taustalla voi nähdä ja kuulla kaikuja 1970-luvun poliittisesta tilanteesta. Vanha riippumaton sosialistinen työväenliike ja pasifistinen sodanvastainen liike menettivät Länsi-Saksassa vaikutusvaltaansa 1960-luvun lopulla perinteisen oikeiston saadessa lisäkannatusta. Nuorten opiskelijoiden tyytymättömyyden kanavaksi nousivat radikaalivasemmistolaiset militantit ryhmittymät. Vietnamin sota ja Chilen sotilasvallankaappaus nostattivat amerikanvastaisia, alunperin rauhanomaisia opiskelijamielenosoituksia.

Berliinissä mielenosoitukset tukahdutettiin väkivaltaisesti, mikä synnytti vuosikymmenen mittaisen vastarinnan. Saksassa sissisotaa kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan kävi näkyvimmin Baader-Meinhof -ryhmä. Myös Wuorila-Stenbergin taidekoulua vastapäätä oleva America House sai osansa mielenilmauksista. Eräs mielenosoitus päättyi traagisesti poliisien seuratessa protestijoukkoa sisälle taidekouluun, jossa sekä opiskelijoita että opettajia pamputettiin ja pahoinpideltiin. Verijäljet olivat näkyvissä koulun seinissä vielä vuosia tapahtuman jälkeen. Vuonna 1973 kypäräpäiset poliisit murtautuivat kommuuniin, jossa Wuorila-Stenberg asui. Konepistooleilla uhaten poliisit pakottivat asukkaat makaamaan alastomina lattialle. Baader-Meinhof -ryhmän jäsen Inge Viett oli paennut Moabitin vankilasta ja häntä etsittiin ympäri kaupunkia. Wuorila-Stenbergin Historiallinen maalaus perustuu yön kokemuksiin. Myös maalaukset Hanuristi, Zwiebelfisch ja Ristiriita pohjautuivat kaikki Berliinin tapahtumiin sekä Wuorila-Stenbergin vahvaan tuntemukseen siitä, että maailman tilaa tulee muuttaa. Suuttumus oli hänelle voimavara: ”Tuohon aikaan käytin aggressiota energiana. Kävelin usein kilometrien matkan kouluun ja latasin itseäni. Näin sain ahtaassa luokassa riittävän tilan itselleni.” Wuorila-Stenberg uskoi vahvasti siihen, että taiteella voi muuttaa maailmaa. Tällä uskolla varustettuna hän palasi Suomeen valmistuttuaan vuonna 1974.

Helsinki – Pohjantähti

Marraskuussa 1974 Wuorila-Stenbergin esitteli Berliinissä tehtyjä maalauksia Kluuvin galleriassa. Teokset Historiallinen kuva, Ristiriita, Hanuristi, Oikeuden istuntoko?, Johtaja ja Zwiebelfisch eivät saaneet tiedotusvälineissä vastakaikua: arvosteluita ei julkaistu yhdessäkään lehdessä. Suomalainen kahtiajakautunut taidemaailma ei sulattanut Berliinissä opiskelleen maalarin teoksia, niiden poliittisuus oli liian realistista ja kuvakieli turhan ekspressiivistä. Penseyteen vaikutti myös Wuorila-Stenbergin valitsema opiskelukaupunki.

Kluuvin Gallerian näyttelyn avajaiset 1974

1970-luvun Suomessa Leningradia pidettiin natsiajan leimaamaa Länsi-Berliiniä poliittisesti korrektimpana opiskelupaikkana. Wuorila-Stenberg oli ymmällään ja masentunut: ”En ymmärtänyt kuinka tärkeää oli noudattaa kirjoittamattomia lakeja ja sääntöjä. Tarvitsin apua ja tietoa näistä oikeista toimintavoista. Valintani olivat ilmeisesti olleet vääriä, ja ne vaikuttivat myös taiteeni vastaanottoon.” Wuorila-Stenberg tarjosi turhaan teoksiaan moniin näyttelyihin. Hän masentui ja tuli entistäkin epävarmemmaksi. Suomalaisen taidemaailman lainalaisuudet tuntuivat vierailta eikä taiteilijatuttuja juuri ollut. Maalaamisen vaikeudesta viestittivät tummanpuhuvat, levottomasti maalatut henkilökuvat ja ahdistuneet ihmiskuvat, joita Wuorila-Stenberg maalasi Jakomäessä ränsistyneen omakotitalon alakerrassa. Taiteen tekemisen ohella hän alkoi opettaa kansalaisopistossa maalausta neljänä iltana viikossa – työ, joka on jatkunut keskeytymättä eri oppilaitoksissa siitä lähtien.

Wuorila-Stenberg avioitui Kristiina Raution kanssa vuonna 1976. Samana vuonna pariskunnalle syntyi poika Kim. Perhe muutti Myllypuroon kaksioon, jossa Wuorila-Stenberg myös työskenteli. Taiteilijana hän tunsi itsensä täysin ulkopuoliseksi ja Berliinin aikojen itseluottamus katosi. ”Tunsin oloni epävarmaksi koska en ollut opiskellut Suomen taideakatemian koulussa. Outsiderina minun piti lunastaa paikkani kotimaassa.

Suomalainen taideilmapiiri oli äärimmäisen ahdistava, ja se näkyi monta vuotta töissäni. Täällä vallitsi sairas yksimielisyys siitä, miten kuului maalata ja miten sitä tuli opettaa. Opetuksessa se säilyi 1990-luvulle asti. Tilannetta pahensi se, ettei meillä ollut kunnon museoita, joiden kautta olisi voinut olla yhteydessä traditioon. En muista nähneeni noina aikoina ainuttakaan näyttelyä Suomessa, joka olisi todella sykähdyttänyt.”

Tilanne helpottui Wuorila-Stenbergin tutustuttua muihin helsinkiläistaiteilijoihin: ”Mennessäni ensimmäistä kertaa Helsingin taiteilijaseuran kokoukseen Perttu Näsänen kutsui minut pöytäänsä. Näin tutustuin vasemmistotaiteilijoihin kuten Jarmo Mäkilään, Jukka Nopsaseen, Kari Jylhään, Ukri Merikantoon, Kari Toloseen, Reijo Viljaseen ja Olavi Pajulahteen.” Heidän kauttaan myös muut Vanhan kellarissa ja Kosmoksessa aikaansa viettäneet taiteilijat tulivat tutuiksi. Uusien tovereiden esimerkkiä seuraten Wuorila-Stenberg liittyi vuonna 1977 vasemmistolaiseen Kulttuurityöntekijäin liittoon, josta kuitenkin erosi jo seuraavana vuonna.

Wuorila-Stenberg alkoi maalata ajalle tyypillistä realismia myötäileviä teoksia. Värillistä valoa ja tilaa hyödyntävä työskentelytapa oli hänelle kuitenkin vieras ja myös sisältö tuntui väärältä.

Suomessa maalattiin työläisten ideaalitilaa, kun Wuorila-Stenberg halusi kuvata oikeaa elämää. Rakennustyömaita kansoittavat työn sankarit realisoituivatkin vain muutamaan maalaukseen. Teokset Porari, Lapiomies ja Työttömät viestivät yliyrittämisestä. Wuorila-Stenberg ei ollut sosialistinen realisti, hän oli ekspressionisti, joka maalasi kokemuksesta, ei teoriasta. Arjen lisäksi voimakkaita elämyksiä tuotti Edvard Munchin retrospektiivinen näyttely Tukholmassa. ”Munchin teosten näkeminen sotki kuviot täysin. Hänen ekspressiiviset, tunnetta ja kokemusta korostavat kuvansa palauttivat uskon oman kokemuksen merkityksellisyyteen.” Wuorila-Stenberg vietti Tukholmassa viikon käyden joka päivä näyttelyssä.

Dresden – ihmisen kuvan perässä

Voidakseen kuvata ihmisenä olemista oli tunnettava ihmisen kehon kuvaamisen periaatteet. Tämän oppiakseen Wuorila-Stenberg matkusti keväällä 1978 Dresdeniin ja aloitti opinnot Hochschule für Bildende Künstessa. Gottfried Bammesin luokalla Wuorila-Stenberg suoritti kahden vuoden anatomian opinnot puolessa vuodessa. Wuorila-Stenberg halusi oppia maalaamaan ”ihmiset ilman mallia missä tahansa asennossa. Kaikki mestarit kykenivät siihen.” Wuorila-Stenberg oli opintojensa alkuvaiheessa näkemäänsä

tyytyväinen, eikä juuri ymmärtänyt opiskelutovereidensa penseää suhtautumista sosialistiseen onnelaan. ”Ihmiset antavat maastaan ristiriitaisen kuvan. Yleensä he ovat tyytymättömiä sosialismiinsa. Puhuvat vain paskaa meidän vapaudestamme. Ympäristö on sydämellinen mutta jäykkä.

Länsi-Berliini on helvetti verrattuna Dresdeniin. Opiskeluni Bammesin alaisuudessa vaikuttaa vaativalta ja raskaalta, mutta tulokset tulevat maalausteni kehityksen kannalta olemaan toiveeni mukaisia. Haluan löytää ihmisen realistisen muodon ja oppia ihmisen ruumiinosien suhteiden kuvaamisen.”

Itä-Saksassa Wuorila-Stenbergin arki oli täynnä pieniä ja vähän suurempia vastoinkäymisiä: ”Tulin kotiin, ja lämpöpatterit oli poistettu. On tosi kylmä, en ymmärrä miksi? Pensionaatin vedenlämmittimestä on kaasu loppu. Vituttaa tämä alkeellisuus, ei ole kaasua, ei taiteilijatarvikkeita, ei vihanneksia, ei kunnon lihaa. Kaikki ovat tyytymättömiä. Aamulla kävin maalaustarvikeliikkeessä. Halusin ostaa lyijytäytekynän, ei ollut. Halusin ostaa mustekynän teriä, ei ollut. Halusin ostaa öljyväripensseleitä, ei ollut. Halusin ostaa punaliitua, ei ollut. Ostin kolme piirustuslehtiötä ja guassivärituubin. Ne välineet, jotka sain ostettua olivat huonolaatuisia.”

Käytännön ongelmien lisäksi ihmissuhteet tuottivat päänvaivaa. Taidekoulun opiskelijat karttoivat Wuorila-Stenbergiä, eikä hän saanut työhuonetta koulusta moneen kuukauteen eikä voinut ilman virallista lupaa vierailla muiden opiskelijoiden työhuoneilla. ”Olen yrittänyt lähestyä opiskelijoita, puhua kohteliaasti. He eivät kuitenkaan päästä minua lähelle. Kukaan ei ole pyytänyt minua ulos tai kutsunut kotiinsa. Kun yritän puhua heille tai ehdotan jotain, niin se tuntuu tungettelevalta. Ehkä syynä on se, etten anna muille puheenvuoroa, vaan olen itse koko ajan äänessä. Täällä ei todellakaan olla vieraanvaraisia. Ihmiset eivät kuitenkaan ole pahoja. Syy on varmasti siinä, ettei heillä ole aikaa. Järjestelmä pakottaa kovaan työhön, ja valittaa ei kannata. Kaikki tekevät työtä tai ovat menossa töihin. Ihmisten mielipiteet ovat samanlaisia kuin ne, joita voi lukea kaikkein oikeistolaisimmista lehdistä lännessä.” Opiskelutoverien torjuva suhtautuminen jatkui muutaman kuukauden ajan, ja Wuorila-Stenberg harkitsi jo vakavasti Suomeen palaamista: ”En enää pysty tulemaan selvänä tähän koloon. Olen joka hetki ulkopuolinen. Minusta tuntuu, että olen jopa vihattu. Kaikki ovat niin kiinni omassa koulumaailmassaan. Olen ajatellut haikeudella omaa työhuonetta, jota en ole vieläkään saanut.” Syy kollegoiden tylyyn käytökseen oli lopulta melko klassinen: ”Nyt tiedän, miksi oppilaat karttavat minua. Minun epäillään työskentelevän Stasin hyväksi. Olen istunut Mensassa väärässä pöydässä. Tämän lisäksi minulla on liikaa rahaa.”

Suhteiden parannuttua Wuorila-Stenberg vietti vilkasta opiskelijaelämää, mutta viikko viikolta suhde niin sosialismiin kuin Itä-Saksaankin muuttui: ”Olen elänyt tosi vahvaa elämää, tavannut ihmisiä ja tehnyt myös töitä. Mutta voimakkaimmat kokemukset olen saanut muualta. Aistin yhä selvemmin sen pelon ilmapiirin, joka tässä maassa on vallalla. Ihmiset pelkäävät, väliin pelko tarttuu minuun. Minulle on käynyt selväksi, ettei kaikki ole täällä kohdallaan. Tästä huolimatta monet uskovat marxismi-leninismiin. Puolue on liian kaukana kansasta, se on eristäytynyt tavallisesta ihmisestä. Suunnittelen vastapropagandaa.” Ideologista kyllääntymistä seurasi pettymys sosialistiseen realismiin ja taideopetukseen: ”Olen yhä varmempi, että tämä klassinen koulutus on väärä. Taide ei elä täällä, eivätkä ihmiset. Kukaan ei ajattele rauhaa tai viisautta. Elämä on taide, taide on elämä.” Wuorila-Stenberg ymmärsi ”että eettinen vastuu on aina ihmisellä itsellään, ei ryhmällä. Olin keskellä pelon ilmapiiriä ja huojentunut päästessäni siitä pois. DDR:n aika oli sekä taiteellisesti, että ideologisesti hämmentävää. Lähetin Dresdenistä erokirjeen KTL:ään ja katkaisin välini myös itäsaksalaisiin aatetovereihin.” Tämä ideologinen haaksirikko näkyi myös Wuorila-Stenbergin maalauksissa. Osallistuvien ihmisryhmien sijaan hän alkoi kuvata mielensisäisiä näkymiä. Samalla öljyväri vaihtui akryyliin.

Kallion profeetta

Taiteellista ja elämänkatsomuksellista murrosta seurasi voimistuva henkilökohtainen kriisi ja avioero. Wuorila-Stenberg muutti parinkymmenen neliön asuntoon Alppikadulle, jossa myös työskenteli. Naapuriensa tavoin hän juopotteli ”ahkerasti” ja kuunteli öisin klassista musiikkia saaden melkein häädön asunnostaan. Iltalehdessä 6.3.1984 julkaistun jutun otsikko oli paljonpuhuva; ”Henryn boksissa ahdistus vaihtui apurahaksi.” Wuorila-Stenbergillä meni lujaa. 1970-luvun lopulla hän tutustui taiteilija Pentti Otto Koskiseen ravintola Oogeessä Kalliossa. Ystävykset viettivät aikaa keskustellen olemassaolosta ja taiteesta muun muassa ravintola Alppimaassa. Tärkeä keskustelu- ja elämänkumppani oli myös Annukka Forstadius johon Wuorila-Stenberg tutustui vuonna 1981. Pariskunnan suhde jatkui seuraavat kaksitoista vuotta.

Alppikadulla Wuorila-Stenberg yritti saada otteen jo kertaalleen kadotetusta maalauksen pinnasta. Hän alkoi maalata ihmisenä olemista kulmikkaita hahmoja kuvaavissa Koti-illat -teoksissa, joista aikaa myöten jalostuivat Itse-maalaukset. Suvilahdenkadun työhuoneella maalattujen teosten lähtökohdat olivat keskiaikaisessa taiteessa, Ravennan mosaiikeissa, Alberto Giacomettin veistoksissa ja Munchin myöhäistuotannossa. ”Ajattelin voivani loputtomasti toistaa maalauksissa näitä hahmoja ikään kuin itseymmärrykseen johtavana mantrana.” Wuorila-Stenberg oli tyytyväinen teoksiinsa, ja työskentelyvarmuus omaan tekemiseen palasi pitkän tauon jälkeen: ”Tiesin meneväni oikeaan suuntaan. Maalasinhan itseäni. Itse-maalaukset olivat läpimurtoduunejani,

Hesari kirjoitti niistä suopeasti ja ihmiset pitivät niistä. Yhtälailla tärkeää oli kollegoilta saatu tunnustus. ” Hannu Eerikäinen ohjaamassa tv-ohjelmassa Katso ihmistä… Wuorila-Stenberg kertoi Itse-maalausten syntyprosessista ja suhteestaan taiteeseen. Hänen mukaansa taidetta ei pitänyt luokitella normaaliksi työksi, sillä taide työntekona oli jotain enemmän.

Itse 1981, 200 x 170 cm, akryyli

Siihen liittyi elimellisenä osana elämänkatsomus, uskomukset ja koko elämä. Taiteilija oli Wuorila-Stenbergin mukaan profeetta, jolla on vahvaa sanottavaa. ”Jengi joko tajuaa sen tai sitten ei. Sillä, ymmärtävätkö kaikki ihmiset teokseni, ei ole väliä. Jos muutamat saavat niistä jotain, niin olen tyytyväinen. Maalaan just niin kuin minua huvittaa. Maalaan sitä mikä on sisälläni, teen sen näkyväksi. Taiteeni on rippi maailmalle ja rippi itselleni. Tärkeintä on olla rehellinen ja tehdä tinkimättömästi töitä.” Maalaus oli Wuorila-Stenbergille ”tajunnan laajentamisen mekanismi”. Se oli hänen mukaansa ”itsekästä toimintaa koska maalaus oli ennenkaikkea paikka, josta voi löytää itsensä ja jossa voi viimeistä mahdollista maalausta tehdessään kokea valaistumisen.” Itse-maalaukset poikkesivat hänen mukaansa Berliinin kauden teoksista juuri tässä automaattisuudessaan ja vapautuneisuudessaan. Ne olivat ”itsestäänselviä ja absoluuttisen rehellisiä”. Itse-maalaukset olivat yhtä aikaa kuvia ihmisestä ja yhteiskunnan tilasta sekä kuvia hänen omasta (henkisestä) tilanteestaan. Ne olivat ”meditatiivisia peilejä ihmiseen.” Omakuvina alkaneet teokset muuttuivat kuitenkin ajan myötä ”yleisiksi ihmisen kuviksi.” Ne kertoivat ”ihmisen yksinäisyydestä ja lokeroitumisesta, yhteiskunnan keskitysleirimäisyydestä ja kaikkialla vallitsevasta kontrollista. Ihminen on heittänyt hanskat naulaan ja luopunut vastarinnasta. Hän ehkä kuvittelee olevansa vapaa. Olemme kuitenkin aitojen ympäröimiä niin sisällä itsessämme kuin maailmassakin.” Maalauksissa esiintyvät ja myöhemmin viivoiksi liuenneet juhlalliset hahmot olivat ”kunnianosoitus ihmiselle.” Itse-maalausten abstraktisuus korostui ja jalostui geometrisissa väripintamaalauksissa Ulottuvuuksia. Ei-esittävyyden lisäksi teokset muuttuivat ”kolmiulotteisemmiksi” ja ”levisivät” lattioille. ”Työhuoneellani oli kapeita Ulottuvuuksia-maalauksia vieri vieressä ja ne aikaansaivat intensiivisen tunteen tilasta. Halusin saavuttaa saman kokemuksen installaatioillani. Keskustelin usein ystäväni taidemaalari Raili Tangin kanssa installaatiotaiteen mahdollisuuksista ja virittelimme yhteistyökuvioitakin niitten tiimoilta.”

Luonnoskirjoissaan Wuorila-Stenberg kokeili erilaisia variaatioita ja esitteli installaatioitaan Helsingin taidehallissa ja Lahden taidemuseossa. Ulottuvuuksia-maalaukset olivat viimeisen kerran esillä Ateneumin Akt 83 –näyttelyssä. Aika oli kuitenkin ajanut niiden ohi, ja Wuorila-Stenbergistä ne olivat epäonnistuneita. Jotta asia ei olisi jäänyt katsojille epäselväksi, hän takoi teoksia nyrkillä näyttelyn avajaisissa. Näyttelyn jälkeen taiteilija vei suurimman osan teoksistaan kaatopaikalle. Hän oli puhtaan mielen kuvissaan liukunut liiaksi kohti konstruktivismia. Se oli hänelle ”totaalisen väärä” paikka. ” Oma ekspressiivinen puoleni ei enää toteutunut. Olin antanut muodon sisäisen logiikan kuljettaa työtä. Erilaisten assosiaatioketjujen seuraaminen johdatti minut umpikujaan. Tajusin tuolloin, ettei tyylillä ole merkitystä. Sen voi vaihtaa, siihen ei saa takertua. Muodon tuleekin kriisiytyä jatkuvasti. Tyyli on egon rakentamisen aluetta ja sen rakennelman tulee ajoittain hajota. Sisällön kirkkautta ei saa menettää, lähteelle on oltava uskollinen. On luotettava siihen, mikä on läsnä aukeamassa.” Wuorila-Stenberg oli tapahtuneen jälkeen vuoden maalaamatta.

Käsillä maalattu

Maalaamisen sijaan Wuorila-Stenberg keskitti energiansa itseymmärryksen lisäämiseen. Hän aloitti vuonna 1983 meditaation ja psykoterapian, joka jatkui psykoanalyysina Pirkko Siltalan johdolla. ”Jos en olisi aloittanut terapiaa olisin varmasti tullut uskoon.”

Öljypastelli

Eräänlaista kaavoista irtautumista Wuorila-Stenberg yritti nähtyään Rainer Werner Fassbinderin Querelle-elokuvan. ”Menin elokuvan jälkeen kaljalle, join kännit ja päätin tehdä samanlaisen miehuusrituaalin kuin elokuvassa. Tapasin ranskalaisen miehen nakkikioskilla ja menimme hotelliin. Viime hetkellä kuitenkin peräännyin, naiset olivat minun juttuni. Querrellen värimaailma ja meditaatiossa saadut kokemukset olivat lähtökohtana tuosta eteenpäin tekemilleni sakuroille.” Wuorila-Stenberg teki yhden sakura-värikynäpiirroksen päivässä. Kaiken kaikkiaan niitä valmistui toista sataa.

Samoihin aikoihin Alppikadun taloyhtiön naapuri tyhjensi Wuorila-Stenbergin vinttikomeron, jossa oli hänen opiskelu- ja nuoruusaikojen teoksiaan. Maalaukset joutuivat roskalaatikkoon, mutta Wuorila-Stenberg ei häätöuhan vuoksi uskaltanut valittaa asiasta – itsetunto oli nollassa. Hän aloitti kuitenkin neljä metriä leveän maalauksen tekemisen, jossa huipentui sakurapiirroksissa alkanut prosessi: ”Maalaus oli elämäni keskipiste, eheytymispisteeni. Eheytyminen oli myös teoksen aiheena. Kuvasin tietoisesti eheytymisprosessia, en enää vain eheytynyt maalaamalla. Maalauksen sisällä, maalausta tehdessä olin ehjässä maailmassa – ympärillä oleva maailma oli täynnä sekasortoa ja kaaosta.” Wuorila-Stenberg maalasi teoksen käsin, ilman siveltimiä. Siveltimistä ja teknisistä apuvälineistä vapaa maalaus tuntui hyvältä mahdollisuudelta. Hän luotti ainoastaan kosketukseen, aistimuksiin ja intuitioon perustuvaan tekemiseen: ”Olin jättänyt taakseni kaikki materiaali-, väri-, sommittelu- ja muut maalausta koskevat opit, koska kaikki se skeida oli sotkenut maalaustani 1970-luvun puolivälistä eteenpäin.” Teos valmistui vuonna 1985 ja oli esillä Galerie Artekin näyttelyssä.

Kriitikot näkivät Wuorila-Stenbergissä uuden eurooppalaisen maalauksen suomalaisen edustajan. Marja-Terttu Kivirinta luonnehti näkemäänsä innostuneesti 18.5.1985 Helsingin Sanomissa: ”…näyttely on upeasti ällistyttävä tulos intensiivisestä ja ehdottomasta pureutumisesta nykymaalaukseen ja sen mahdollisuuksiin avartaa käsitystämme tilasta ja ajasta…Wuorila-Stenbergin maalaustaide on myrskyä ja kiihkoa, totista vähän saksalaiseen malliin…Angst hellittää runsaitten värikerrosten takana. Alitajunta alkaa vapautua kohti kahlitsematonta lapsuutta.”

Työhuone 1986

Mannermaista nykymaalausta Wuorila-Stenberg näki Leena Luostarisen kanssa tekemällään matkalla Kölniin jossa oli esillä Kasper Königin kuratoima Westkunst-näyttely. Näyttelyn taiteilijoista varsinkin Enzo Gucchi oli Wuorila-Stenbergille tärkeä innoittaja. Suomalaisista Wuorila-Stenbergiä kiinnostivat Teemu Saukkonen, Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, Kalervo Palsa ja Hannu Rönkkönen. ”Pidin myös Marika Mäkelän aistillisesta suhteesta öljyväriin, koin sen jopa liian läheiseksi.” Wuorila-Stenberg seurasi tarkasti 1980-luvun saksalaisen maalauksen kehitystä, kävi vuosikymmenen jokaisessa Kasselin Documentassa ja luki Kunstforum-aikakausikirjaa. Amerikkalainen 1960-luvun jälkeen tehty maalaus ei häntä kiinnostanut. Vuonna 1985 pitämällään kesämaalauskurssilla Wuorila-Stenberg ystävystyi Robert Lucanderin kanssa, jonka kokemukset suomalaisesta taidemaailmasta ja –koulutuksesta olivat pitkälti samanlaisia kuin Wuorila-Stenbergillä. Lucanderkin maalasi ”vääränlaista” esittävää kuvaa ja suoritti lopulta taideopintonsa Berliinissä, jossa työskentelee edelleen.

Myytti murentuu

Aktiivisuudesta huolimatta Wuorila-Stenbergin usko omaan tekemiseen kuitenkin horjui toisinaan hyvinkin penseiden arvostelujen sekä vähäisen huomion vuoksi. ”Romahdin. Olin ensin epätoivoinen, sitten raivoissani. Yhtäkkiä tapahtui jotain mullistavaa. Olin aikaisemmin reagoinut ongelmatilanteisiin Perkele minä näytän -asenteella. Nyt pysähdyin. Ymmärsin etten saanut liikahtaa, vaan minun oli jähmetyttävä ja kohdattava se tosiasia, etten ole mitään, eikä minusta jää mitään muuta jäljelle kuin muutamat minusta kirjoitetut lauseet. Millään tekemälläni ei ollut merkitystä ja putosin kammottavaan tyhjyyteen. En tiennyt, kuka olin, mutta tunsin suurta rauhaa ja pyhyyden läsnäoloa. Samalla kadotin uskon moderniin romanttiseen taiteilijaneroon. Tätä myyttiä olin lapsesta saakka vaalinut.” Myytin murentumiseen vaikutti myös vuonna 1986 Pentti Otto Koskisen kanssa tehty matka Tukholman Moderna Museetiin. Aiemmin merkitykselliset museon peruskokoelman teokset tuntuivat mitäänsanomattomilta ja tyhjiltä. ”Henki oli poissa. Olimme varmoja siitä, että niin aika kuin me itsekin olimme muuttuneet.” Samana vuonna Cimabuen ja Duccion teokset Uffizi-galleriassa ”vaikuttivat kuin ilmestys. Ne olivat jyrisevää hiljaisuutta. Voiko ne nähtyään edes jatkaa maalaamista? Ymmärsin, etten voinut jatkaa värikkäiden ja suurten muotojen tekemistä. Olin käyttänyt niitä egoni rakennusaineena ja tämä ego oli hajonnut. Tajusin, että ainoastaan oikea asenne ja mielentila voivat toimia tekemisen lähtökohtana.”

Wuorila-Stenberg kuvasi suhdettaan maalaukseen kirjoituksessa Mikä teko on maalaus suhteessa muihin tekoihin? seuraavasti: ”Minulle maalaus erottuu päivän vähemmän tarkoista hetkistä ja teoista. En sano että maalaus on tärkeämpää, mutta se on tarkempaa. Työtä edeltää asenne. Minulle se merkitsee elämän kunnioittamista, totuudellisuutta itseäni kohtaan. Tästä ja vain tästä virtaa eetillisyys. Asenne muuttuu keskittymiseksi, keskittyminen on kuin vaikeassa ja vieraassa maastossa kulkemista. Keskittymistä seuraa egon häviäminen. Ajattelun ilmaantuessa lopetan tekemisen. Värit joita käytän, kosketus ja muodot, koen ne omassa olemisessani. Enempää en tiedä, enkä voi tehdä. Ne ovat niin kuin nyt olen.”

Tyhjää täysi

Asenteen muutos näkyi uusina teoksina. Pieniä mustavalkoisia maalauksia tehdessään Wuorila-Stenberg kuunteli Arvo Pärtin musiikkia sekä Giovanni Battista Pergolesin Jeesuksen äidin surua ja tuskaa käsittelevää Stabat Mater -sävellystä. Hän kiinnostui kristillisestä mystiikasta ja rukoili aina ennen työskentelyn aloittamista. Maalaaminen oli hänelle ennenkaikkea mielenrauhan mahdollistaja. Maalausten väreinä hän käytti norsunluunmustaa, valkoista, paynenharmaata, Capuut Mortuum -punaista, intiankeltaista ja myöhäisemmissä valkoisissa maalauksissa karmiininpunaista. Muut värit tuntuivat mahdottomilta. Asenteen ja henkilökohtaisen kosketuksen merkitys materialisoitui pieninä, pinnaltaan rosoisina ja hiljaisina maalauksina. Wuorila-Stenberg pohjusti maalauksensa valkoisella paksulla öljyvärikerroksella. Tämän päälle hän maalasi hitaan hartaasti. ”Maalasin rakastavalla asenteella – hipaisemalla – värin maalauksen pintaan. Öljyväri oli minulle kuin elävä organismi, kasvi tai ihminen. Käytin sivellintä ja palettiveistä ja toisinaan kaadoin värin maalauksen pinnalle. Halusin eroon kaikesta vanhasta ja aiemmin tekemästäni. Kaikki mikä liittyi vanhaan egoon jäi pois. Suurten teosten sijaan tein pieniä maalauksia, kirkkaat värit muuttuivat sameammiksi. Nopean maalausaktin korvasi hidas ja mietiskelevä maalausprosessi. Tein yhtä aikaa useita teoksia. Kastelin tavallaan puutarhani kukkia, keskustelin töitteni kanssa. Teokset olivat jollain tavalla neitseellisiä. Olin kadottanut energiani ja halusin maalata ilman ennakkoajatuksia. Teoksissa ei ollut, eikä saanutkaan olla, ekspressiivistä tunnetta mukana. Kaikki nämä aspektit ovat nykyään tuttuja modernismin kaanonista. En kuitenkaan tehnyt tietoisesti modernistisia teoksia. En vielä tuolloin tuntenut sitä keskustelua. Minulle ne olivat eksistentiaalisen kriisin synnyttämiä – taiteen tai maalauksen itseensäviittaavuuden kanssa niillä ei ollut mitään tekemistä. Esittävyyden ja ei-esittävyyden kysymykset olivat yhtä lailla merkityksettömiä. Minulle tulikin pienenä järkytyksenä, kun teoksia arvotettiin puhtaan modernin käsitteillä.” Yhtälailla virheellisesti Wuorila-Stenbergin mustavalkoisia teoksia yritettiin valjastaa postmodernin teesien kuvittajiksi. Teosten nähtiin painottavan niin anonyymiutta ja tekijän kuolemaa kuin ironista lakonisuuttakin. Kuumana käynyt postmodernin huuma vei kirjoituksissa mukanaan niin maalarin kuin hänen teoksensakin.

Wuorila-Stenberg oli vakuuttunut, että hänen oma asenteensa välittyisi teoksista katsojalle ja mahdollistaisi kokemuksen rauhasta. Hänen oma tilanteensa oli kuitenkin ristiriitainen. ”Hyvä” Wuorila-Stenberg maalasi ja ”huono” juopotteli. ”Ollessani selvä maalasin, meditoin ja olin kurinalainen. Muina aikoina ryyppäsin ja vietin aikaa ihmisten kanssa. Kävin moneen otteeseen Pentti Otto Koskisen kanssa Pietarissa ja muissa paikoissa. Emme juuri käyneet museoissa, tapasimme taiteilijoita ja juhlimme. Henki meinasi monasti niillä matkoilla mennä.”

Maalaus 1990, 60 x 40 cm, öljy

Wuorila-Stenbergin pienikokoiset teokset olivat maalauksia maalauksesta. Poistamisen ja lisäämisen tai tyhjyyden ja täyteyden teemat olivat niissä voimakkaasti läsnä. Teosten meditaatiomaisuutta vahvisti pieni koko – ne olivat hiljaisia ja intiimejä hartaudenharjoituksia. Tyhjä mieli aikaansai kuitenkin paradoksaalisesti väriä täynnä olevia, jopa ”tukkoisia” teoksia. Maalauksissa Wuorila-Stenberg tyhjensi mielensä kankaalle – mielen, joka jo oli tyhjentynyt meditaation tai rukouksen aikana. Teokset olivat kuvia puhtaasta, tyhjästä tilasta, mutta tyhjyydessään ne viestivät samalla puhtaan mielen saavuttamisen vaikeudesta. Teosten sisältämät elementit kertoivat yhtälailla elämänpituisen hankkeen, maalaamalla saavutetun mielenrauhan, hankaluudesta.

Mustien maalausten ohella Wuorila-Stenberg teki kristillisen symboliikan värittämiä valkosävyisiä teoksia. Kirkot, ristit ja punaiset, Jeesuksen haavoja symboloivat neliöt rinnastuivat mustien maalausten pyörteisiin ja taktiilisiin pinnanmuotoihin. Wuorila-Stenberg jatkoi lukuisilla Italian matkoillaan kristilliseen kuvamaailmaan ja taiteeseen tutustumista. Tärkeä taidekokemus oli myös Olavi Martikaisen näyttely Pohjoismaisessa taidekeskuksessa Suomenlinnassa. ”Martikaisen teosten näkeminen läheni uskonnollista kokemusta. Hän oli pyhimys, Suomen taiteen Fransiscus Assisilainen.”

Vanhan taiteen lisäksi Piet Mondrian ja Kasimir Malevits alkoivat kiinnostaa. Mondrianin retrospektiivinen näyttely Hollannissa 1988 mullisti Wuorila-Stenbergin käsitykset taiteilijasta: ”Mondrian muuttui puhtaasti henkiseksi taiteilijaksi. Vapaassa taidekoulussa häntä oli lähestytty pelkästään muodon kautta. Samaan aikaan näin upean kokoelman Malevitsin teoksia. He olivat tärkeitä esikuvia.”

Puhtaan maan kuvia

Vuonna 1989 Wuorila-Stenberg keskeytti psykoanalyysin, mietiskely tuli yhä tärkeämmäksi, ja hän alkoi tehdä meditaatiopiirroksia. Ennen piirtämisen aloittamista hän meditoi pari tuntia valkoinen paperi ja kynä edessään. Meditaation päätyttyä hän aloitti piirtämisen silmät kiinni vasemmalla kädellä. Hän teki meditaatiopiirroksia kahden vuoden ajan. Vuodesta 1990 hän jakoi työhuoneen Olli Hämäläisen (Nagasila) kanssa Herttoniemen Sorvaajankadulla ja alkoi tehdä kristillisen symboliikan värittämien maalausten lisäksi buddhalaiseen traditioon viittaavia teoksia. Ensimmäinen meditoivaa Buddha-hahmoa kuvaava maalaus valmistui vuonna 1990.

Uskonnollisen näkemyksen muutokset näkyivät teoksiin yhä useammin ilmaantuvissa orgaanisissa muodoissa ja aiempaa vapaammassa ornamentiikassa. ”Tiukan vähäeleinen maalauksellinen ilmaisuni muuttui, ja niin teoksien muotokieli kuin värimaailmakin tuli rikkaammaksi.” Buddhalaisuus kiinnosti yhä enemmän, ja hän teki vuonna 1991 kiertomatkan Nepaliin, Thaimaahan ja Indonesiaan. Buddhalaisten temppelien värimaailma teki Wuorila-Stenbergiin suuren vaikutuksen. ”Kaikkialla oli sinistä, punaista ja keltaista ja vihreää väriä.” Nepalissa suhde länsimaiseen kulttuuriin muuttui: ”Se ei ollutkaan ainoa mahdollinen olemisen ja ajattelemisen tapa. Kaiken voi tehdä ja ajatella toisin. Minussa tapahtui jotain peruuttamatonta. Nuoruuden Siddhartha oli olemassa. Rakastuin itään.”

Matkan peruja olivat teoksiin uutena elementtinä ilmestyneet koristeelliset kuviot ja kuva-aiheet. Bangokin kansallismuseon Buddha-patsaat ja kuninkaallisen palatsin maalaukset innoittivat taiteilijaa uudenlaisten värikkäiden ja muotorikkaiden teosten tekemiseen. Teoksissa hän kuvasi buddhalaisuuteen liittyviä käsityksiä energiavirtojen merkityksestä. Aiempien teosten ikonimaiset sädekehät vaihtuivat kultakehiksi, ja maalausten väriskaala virittyi niukkuudestaan huolimatta puhtaammaksi. Valkoiset maalaukset muuntuivat intiankeltaisen ja koboltinsinisen täyttämiksi Himalajan lumihuipuiksi.

Buddhalaisuuden lisäksi Wuorila-Stenberg tutustui surrealismin teoriaan ja historiaan. ” Surrealistit pyrkivät kohti eheyttä, ja etsivät keinoja siihen. Pyrin itse samaan. Suomeen ei koskaan muodostunut organisoitua surrealistista liikettä. Se oli suuri epäkohta niin taidekoulutuksen kuin taiteen ymmärtämisen kannalta.”

Wuorila-Stenberg esitteli edelleen näyttelyissään mustavalkoisia ja harmaasävyisiä maalauksiaan, mutta oli niihin kuitenkin tyytymätön. ”Meditoinnin vaikutuksesta teosten sisältö ja muoto tuntuivat riittämättömiltä. Välttämätön hyve muuttui esteeksi. Maalauksissani ei ollut enää oikeanlaista positiivista tunnetta mukana.” Wuorila-Stenberg ei kuitenkaan tällä kertaa maalannut itseään nurkkaan. Jokainen uusi elementti, väri ja teoksessa tapahtunut muutos oli ”positiivinen ilmestys” ja mahdollisuus. Uusien maalauksellisten reittien lisäksi Wuorila-Stenberg etsi uusia henkisiä polkuja. Ortodoksinen Jeesuksen rukous vaihtui jouluna vuonna 1992 Intiaan suuntautuneella matkalla Sangharakshitan Buddhan kahdeksanosaiseen polkuun. Matkalla Wuorila-Stenberg teki päätöksen liittyä Länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystäviin. Delhissä hän näki Nicholas Roerichin maalauksia ja ymmärsi ”idän ja lännen synteesin olevan mahdollinen.”

Intian matkan jälkeen Wuorila-Stenberg alkoi käyttää kirkkaimpia saatavilla olevia värejä. Hän meditoi kolme tuntia päivässä, maalasi ja aloitti buddhalaisuuden opiskelun sekä perehtyi tankamaalauksen periaatteisiin ja historiaan. Wuorila-Stenberg mukaan ”aasialainen ja buddhalainen taide toivat maalaamiseen uudenlaista rikkautta ja vapautta. Länsimainen taide näkee luonnonelementit ja muodot pelkkinä kuvaelementteinä, aasialaisessa taiteessa kivet, pilvet ja esimerkiksi kukat ovat täynnä energiaa ja arvokkaita itsessään.” Wuorila-Stenberg maalasi nopeassa tahdissa Himalaja-sarjan, jonka teoksissa hän pyrki kuvaamaan ja välittämään meditaation aikaansaamia tiloja. Himalaja-sarjan kahdeksan ensimmäistä maalausta liittyivät Wuorila-Stenbergin hengellisiin opintoihin buddhalaisessa yhteisössä. Ne viittasivat Jaloon kahdeksanosaiseen polkuun, joka koostuu seuraavista osista: täydellinen näkemys, täydellinen tunne, täydellinen puhe, täydellinen toiminta, täydellinen elinkeino, täydellinen ponnistelu, täydellinen tarkkaavaisuus sekä täydellinen samadhi tai keskittyminen. Wuorila-Stenberg kertoi FWBO:n videouutiskirjeessä ymmärtäneensä buddhalaisuuteen tutustuttuaan, että absoluuttisen maalauksen tekeminen on mahdotonta. Meditaatio ”ajoi maalauksen yli”.

Wuorila-Stenbergin suhde taiteeseen muuttui, meditaatiosta ja etiikasta tuli maalausta tärkeämpää. Myös yleisö sai uuden roolin: ”ainakin yhden sarjan maalauksista tuli avautua kaikille ihmisille.” Maalaus Kotoa lähtö sisälsi kuvan ymmärtämistä helpottavia elementtejä: helposti avautuva kuvasymboliikka ja teoksen nimi olivat kädenojennus katsojalle. Buddhalaisten tankamaalausten lisäksi myös lastenkirjojen ja lelukauppojen värimaailma toistui teosten väreissä. ”Vietin aikaa lastenkirjaosastoilla ja otin värikylpyjä. Koin outoa sukulaisuutta Särestöniemen taiteeseen.”

Himalaja-sarja oli vuonna 1994 esillä Applikaatio-näyttelyssä, Suomen taiteen ensimmäisessä triennaalissa Helsingissä. Wuorila-Stenberg valittiin samana vuonna edustamaan Suomea São Paulon XXII biennaaliin Brasiliaan. ”Näyttelyn teemana oli installaatiotaide. Kuulin asiasta vasta paikan päällä, ja minulle osoitettu paikka paviljonkirakennuksessa oli surkea. Vielä vuorokausi ennen näyttelyn avajaisia seinää, johon teokseni tuli ripustaa, ei ollut pystytetty. Puoli vuorokautta ennen avajaisia se oli maalaamatta. Tässä vaiheessa kuuden vuoden raitis jakso loppui. Korkkasin konjakkipullon, menin paviljonkirakennukseen ja aloin puku päällä maalata seinää. Tämä herätti muissa ihmisissä sympatiaa ja he sekä Kimmo Sarje tulivat auttamaan minua. Ripustus oli valmis neljältä aamulla, avajaiset alkoivat puoliltapäivin. Tutustuin taiteilijoille järjestetyissä bileissä myöhemmin kuuluisuutta saavuttaneisiin kiinalaisiin maalareihin. Pidimme toistemme teoksista ja ryyppäsimme yhdessä. Se pelasti matkan.”

Kiinalaisten maalareiden seurassa São Paulossa 1994

Kansainvälisen taidemaailman kohtaaminen oli Wuorila-Stenbergille suuri pettymys, eikä hän kyennyt maalaamaan yhdeksään kuukauteen. Hän kävi Helsingin yliopistossa taidehistorian luennoilla ja aloitti värikynäpiirrosten tekemisen. Niitä piirtäessään Wuorila-Stenberg pohti esittävyyden ja maalauksen suhdetta sekä maalauksen sisältämiä mahdollisuuksia. Hän teki myös sarjan ystäviään esittäviä suurikokoisia öljypastellipiirroksia heidän itse tekemien omakuvien perusteella. Nämä omakuvat materialisoituivat myöhemmin ihmispäinä Wuorila-Stenbergin värissä kylpeviin suurikokoisiin maalauksiin.

Himalaja-sarjan viimeisiä teoksia tehdessään Wuorila-Stenberg alkoi maalata ”leijuvia” ihmispäitä kuvaavia teoksia. ”Teoksen viritys, tunnealue ja tila oli valmis. Työ ei alkanut mistään eikä loppunut mihinkään. Improvisoin vapaasti kankaalla. Kaikki oli näkyvissä.” Wuorila-Stenberg oli yhä vakuuttuneempi siitä, että länsimainen käsitys ihmisen minuudesta on vaillinainen. Punaoranssit ja mustat maalaukset kuvastivat minuuden muotoutumisen prosessia ja ihmisen persoonallisuuden lukemattomia puolia. Teosten elementtien moninaisuus ja maalauksissa tapahtuva muutos olivat vastarinnassa käsityksille staattisesta minästä. Maalaus oli edelleen itseymmärryksen mahdollistaja.

Näitä henkisen eheytymisen ja maalauksen suhteita Wuorila-Stenberg hahmotteli Valamon luostarissa Suomen mielenterveysseuran 100-vuotisjuhlassa vuonna 1997 pitämässään puheenvuorossa seuraavasti: ”Kaikessa, mihin olen lapsuudestani lähtien turvautunut, on maalaus ollut mukana. Haluni, maailmankatsomukseni, pyrkimykseni – myös itseltä salatut – ovat siinä olleet läsnä ja vieneet sitä eteenpäin. Tiellä eheytymiseen maalaaminen on ollut traaginen, ristiriitaa kasvattava. Se on mahdollistanut erillisestä minästä vapautumisen vain hetkeksi. Se eheyttää pinnallisesti ja siitä tulee pakko, tuomio matkalle, joka vie yhä syvemmälle alitajuisiin maailmoihin. Maalaus vie ristiriitaisten voimien lähelle ja kohti energioita, joita en kykene hallitsemaan. Jos maalaaminen yhtyy itsekkäisiin pyrkimyksiin – kunnian- ja vallanhimoon, ahneuteen ja takertuvaan haluun tai vihaan – se voi johtaa syvälle ja aikaansaada loistavia maalauksia. Mutta samalla nämä aktivoituneet voimat tuhoavat ihmisen. Onneksi ihminen ei aina onnistu siinä, mihin tarttuu ja mitä haluaa. On olemassa epäonnistumisia, menetystä ja kärsimystä. Ne mahdollistavat kirkkaan näkemyksen hetken, näkemyksen omasta itsestä. Ne antavat tilaisuuden pysähtyä ja toimia luovasti. Minulle on alkanut hitaasti valjeta, että maalaukseen, sen ollessa päämääräni keskellä, täytyy kuulua aukko, josta katsoa syvemmälle tuntemattomaan. Tässä aukossa on henkinen ihanne, ja tästä aukosta virtaavat eettisyys ja henkinen harjoitus. Tähän tuntemattomaan haluan eheytyä. Tätä henkistä eheytymistä haluan maalauksessani harjoittaa. Käytännössä se merkitsee maalaamista, jossa kohtaan omat ristiriitaiset puoleni. Maalaamisesta tulee positiivisesti eheyttävää. Siitä tulee tie yksilöllisyyteen.”

Eheyttävästä ”ohjelmallisuudestaan” huolimatta Wuorila-Stenbergin teokset kuvastivat ennenkaikkea maalauksellista tapahtumaa. Kertovaa aihetta tärkeämpää oli mustaksi tai punaoranssiksi pohjustetulle kankaalle vapaasti improvisoitu teos. Nämä väri-improvisaatiot muuttuivat aikaa myöden ilmavan keveiksi. Niin Cy Twomblyn kuin Georg Baselitzinkin taide tukivat maalaamisessa tapahtuvaa murrosta. Wuorila-Stenberg yhdisteli maalauksissaan kirjoitusta ja koristeellisen pitsimäisiä kuvioita värivalumien ja esittävien elementtien rihmastoon. Teoksissa väripinnat rinnastuivat taustalla ja kaiken perustana olevaan läpitunkemattomaan maalauspohjaan.

Myllyn läpi

Maalaus 1999 70 x 50 cm, öljy

Maalauksissa tapahtuvien murroksien katalysaattoreina ovat viime vuosina yhä useammin toimineet Wuorila-Stenbergin oppilaat. Vuonna 1996 Wuorila-Stenberg siirtyi Taideteollisesta korkeakoulusta tuntiopettajaksi Kuvataideakatemiaan. Aikanaan akatemiasta reputetun oppilaina oli Jukka Korkeilan, Janne Räisäsen, Janne Kaitalan ja Vapaassa taidekoulussa opiskelevan Mari Sunnan kaltaisia nuoren maalauksen edustajia. ”Olin riemuissani löytäessäni hengenheimolaisia taideopiskelijoiden piiristä. Ensimmäistä kertaa tapasin Suomessa ihmisiä, jotka tunsivat saksalaista maalausta. Puhuimme samaa kieltä, ja tuntui, kuin minua vasta nyt ensimmäistä kertaa ymmärrettiin."

Vuosituhannen vaihtuessa Wuorila-Stenbergin maalaukset täyttyivät saksalaisen uusekspressionismin ja suomalaisen sallislaisen perinteen mukanaan tuomista muodoista. Taiteellisista vaikutteista ja lainoista huolimatta maalausten käyttövoimana olivat edelleen myös omat elämänkokemukset. Teoksissaan Wuorila-Stenberg kuvasi niin itsensä kuin poikansakin sairastumisen aiheuttamia tuntemuksia. Hän aloitti vuonna 1999 nivelpsoriaksen rampauttamana omakuvasarjan tekemisen. ”Maalasin omakuvia koska olin varma, että tässä mennään kohti rullatuolia ja kuolemaa - kohti lapsuuteni mieskuvaa. Kyse oli kaiketi aika tavanomaisesta viidenkympin kriisistä. Aloin lukea hillittömästi filosofiaa, katolilaisia mystikoita ja ortodoksikirjallisuutta. Halusin palata länsimaisen kulttuurin pariin.” Kesällä vuonna 2000 Wuorila-Stenberg luki Nietzchen Antikristuksen, Camus’n teoksia, Gianni Vattimoa, Martin Heideggeria ja Lutherin kirjoituksia.

Omakuvien lisäksi teoksiin alkoi ilmestyä Wuorila-Stenbergille tärkeitä taiteilijoita ja asuinympäristön ihmisiä. Maalaukset saivat nykyäänkin tunnistettavan muotonsa ja aiheensa. Maalauksissa syrjäytyneet kohtaavat pörssikeinottelijat, ja suomalaisen yhteiskunnan syvä kahtiajako saa arvoisensa huomion. Suomalaisen laman jälkeistä todellisuutta kuvaavissa teoksissa ei ole Berliinin aikojen teoksia leimaavaa vastakkainasettelua. Ymmärrystä kaipaavat ja saavat niin meklarit kuin rantojen miehetkin. Kaikki ovat samassa globaalin talouden ja sen arvojen pyörityksessä. ”Tunsin myötätuntoa maalausteni hahmoja kohtaan – valitsin puoleni. Teokset kuvasivat meneillään olevaa aikakautta, kaikkia ihmisiä ja yksilöitä, jotka ovat osallisina tässä syrjäytymisessä. Maailman muutos, tietyn aikakauden loppu järkytti. Omalla tavallaan 1970-luvun Berliinissä tekemäni teokset ja nämä mustat yhteiskunnan polarisaatiota kuvastavat maalaukset puhuivat samasta asiasta. Ympyrä oli sulkeutunut, mutta oliko mikään muuttunut?”

Wuorila-Stenbergin viimeaikaisten maalausten elementit ja sisällöt ovat tiivistelmä neljän vuosikymmenen aikana tehdystä matkasta maalaukseen. Ne kertovat uskosta ja epäilystä, niissä vuorottelevat toivo ja pessimismi. Wuorila-Stenbergin teosten kantaaottavuus on vain harvoin ollut ideologisen dogmaattista. ”Loukkaantunut pikkujätkä” on niissä edelleen läsnä, mustalla aukolla tai ilman. Wuorila-Stenberg ei ole kuvannut maailmaa viileän rauhallisesti vaan on egon kieltämistä korostaessaankin ollut tunteen ja halun tulkki. Hänen yhtä aikaa syvät ja litteät maalauksensa sisältävät viittauksia ja lainauksia, erilaisia tyylejä, aiheita ja vaikutteita. Ne viestivät solidaarisuudesta ja empatiasta, itsensä etsimisestä ja muitten rakastamisesta. Samalla ne ovat kuitenkin myös kertomuksia maalauksesta, sen rajoitteista ja mahdollisuuksista. Henry Wuorila-Stenbergin teoksia katsoessa puheet maalauksen kuolemasta tai sen merkityksettömyydestä tuntuvat turhalta. Maalaukset voivat edelleen avata meille niin uusia kuin jo hyväksi koettujakin näkökulmia ympäröivään maailmaan ja omaan elämäämme. Ne voivat kertoa meille, ehkä tärkeimpänä, tarinoita maalauksesta.