Sisyfos lähteellä
Sisyfos työssään pyörittämässä jättiläismäistä kiveä ylös vuorenrinnettä vain huomatakseen, että juuri kun hän on saavuttamaisillaan huipun, kivi vyöryy alas ja työ alkaa alusta – ikuisesti. Siinä myytti jolla Henry Wuorila-Stenberg on luonnehtinut omaa maalarintyötään. Jähmettyminen eläväksi klassikoksi tai taiteen tuotteistaminen lukkoon lyödyksi tavaramerkiksi ei ole koskaan tyydyttänyt häntä, vaan Sisyfoksen kaltaisesti on palannut yhä uudestaan vuorensa juurelle. Huipulla pysymisen asemesta tätä ikuista paluuta on motivoinut rakkaus kiven työstämiseen, maalaamiseen tekona, jonka itseisarvo on sen näennäisessä hyödyttömyydessä. Henry Wuorila-Stenbergin sisyfonisen elämänasenteen ansiosta hänen näyttelynsä ovat aina yllätyksiä. Niitä voi lähestyä eräänlaisina visuaalisina matkapäiväkirjoina maastosta, joka ei koskaan toistu samanlaisena. Esittävistä elementeistä on tullut entistä konkreettisempia: aiemmat ihmispäät ovat saaneet ruumiin ja asettuneet maisemaan ryhmiksi, joista saattaa tunnistaa taiteilijan itsensä lisäksi hänen lähiomaisiaan, kollegoitaan, jopa talousvaikuttajia. Kyvystä itseironiaan kertovat raadollisten omakuvien ohella erilaiset arkkityyppiset mieshahmot, jotka kukin omalla tavallaan ilmentävät länsimaisen maskuliinisuuden tragikoomisia piirteitä. Yksityiskohtia olennaisemmalta tuntuu kuitenkin maalauksesta toiseen jatkuva virtaus, jossa erilaiset yksityiset ja yhteisöllisesti jaetut symbolit lomittuvat orgaaniseksi kudelmaksi.
Keskeiseen asemaan Henry Wuorila-Stenbergin uusissa maalauksissa on noussut musta, lähes kompakti väripinta. Sen voi kokea avaruutena, aukkona tai pimeänä aineena, jonka sisään valo kätkeytyy. Henry Wuorila-Stenbergille itselleen musta väri symboloi sekä katoavaisuutta että tietämättömyyttä. Esimerkiksi maalauksissa vartija, kuinka pitkällä on yö ja genesis mustuus ilmentää epätietoista odotusta, jossa ympärillemme luhistuva nykyisyys tekee tilaa jollekin uudella. Näin ymmärrettyinä nämä lopunajan maisemat” ovat samalla paluuta luomiskertomuksen myyttiseen alkutilaan, jossa syvyyden päällä vielä oli pimeys eikä valkeus siitä erottunut. Mielentilana ne kutsuvat ylittämään kiinteät kategoriat ja valmiit merkitysjärjestelmät: seuraamaan maalaria vapaavyöhykkeelle, jossa erilaiset muodot, värit, intensiteetit ja rytmit sulautuvat subjektiivisen kokemuksen totaliteetiksi.
Wuorila-Stenbergin maalaukset voi nähdä romanttisina siinä käsitteen alkuperäisessä merkityksessä, jossa Friedrich Hölderlinin kaltaiset saksalaisrunoilijat sitä 1700-luvun viimeisinä vuosina edustivat. Tässä romantiikassa ei ole kysymys mistään sentimentaalisesta tunteilusta vaan eettisesti velvoittavasta, ankarasta, jopa säälimättömästä vaatimuksesta kuunnella omaa sisäistä ääntään. Hölderlinin sanoin kyse on pysyttelystä sen alkulähteen äärellä, josta sekä ykseys että moneus ovat lähtöisin – kuitenkin siihen samalla etäisyyden säilyttäen, sillä täydellistä rajattomuutta rajallinen yksilö ei kestäisi pirstoutumatta. Ellei maalari onnistu symboloimisprosessissaan antamaan muotoa tälle arkaaiselle kaaokselle, se uhkaa hajottaa hänen minuutensa ja kyseenalaistaa perustavalla tavalla maailman mielekkyyden.
Henry Wuorila-Stenbergillä on harvinainen kyky ammentaa teoksissaan jatkuvasti tästä esikategorisesta aukiolevuuden tilasta ilman, että teosten sisäinen maailma pirstoutuu tai päinvastoin, niiden symbolit jäykistyvät tyhjiksi kuoriksi. Wuorila-Stenbergin maalaukset eivät esitä sisäistä kokemusta vaan ovat tämä kokemus itsessään. Niiden kauneudessa on jotain samalla kertaa lohdullista ja järkyttävää; niissä syvyys tunkeutuu sisäämme. Hänen maalauksensa houkuttelevat meitä kuulemaan alkulähdettä, josta niiden voima kumpuaa.