Yhteiskunnan ja yksilön ikonit
Kirkkaalla säällä taivas on kuin tyhjyyttä, ääretön aukko ihmisen yläpuolella. Varhaisesta lapsuudestaan Henry Wuorila-Stenberg muistaa keltaisen pihan ja sinisen taivaan. Ja kun hän joutui makaamaan liikkumattomana sairaalassa, ikkunasta näkyi vain taivas. Ikkuna oli suuri sininen maalaus. Myöhemmin taivas muuttui taustaksi. Miehillä ja naisilla on mustat vaatteet ja mustat hiukset, siellä täällä välähtää punainen pinta tai vähän keltaista. Henkilöitä on yksi tai monta, kokonainen joukko vasten taivasta. Kun ihmiset irrotetaan todellisuudesta ja heitetään autioon avaruuteen, osattomuus, raadollisuus ja väkivalta korostuvat, saavat yleisemmän merkityksen.
”Teidän on kuviteltava kaikkea sitä, mikä ympärillänne tapahtuu, kaikkia näitä taisteluita, kohtauksia, juuri siten kuin ajattelette historiallisia tapahtumia.”
Usko oikeudenmukaiseen maailmaan ja ihmisen kehitykseen oli 1970-luvun alussa vahva. Pariisin vuoden 1968 opiskelijakapina ja Prahan kevät olivat tuoreessa muistissa, sodanvastainen liike laajeni laajenemistaan, Salvador Allenden nousu Chilen presidentiksi lupaili demokratian voittoa sielläkin missä oli totuttu pelkkiin raakuuksiin. Wuorila-Stenberg opiskeli 1971-74 taidetta Länsi-Berliinissä, Die Staatliche Hochschulessa. Berliini oli levoton kaupunki. Mielenosoittajat tungeksivat koulun kulmilla Amerikka-talon edustalla ja etsivät turvaa koulusta. Saman tien poliisit hakkasivat oppilaita ja opettajia - verijäljet pysyivät seinissä pitkään. Poliisit tunkeutuivat myös kommuuniin, jossa Wuorila-Stenberg asui. Konepistooleilla uhaten he pakottivat asukkaat alasti lattialle. Bader-Meinhof -ryhmän jäsen oli paennut vankilasta. Häntä jahdattiin kuumeisesti. Kokemuksistaan Wuorila-Stenberg halusi rakentaa historiallisen ikonostaasin. Kerroksia oli määrä olla kolme: Nykyajan taso, Historian taso, Arkkityyppien taso. Rimaa ja aikaa kului paljon. Lopulta aiheesta tuli kuitenkin suuri maalaus, joka oli alkuna muille joukkoja kuvaaville teoksille. Vai oliko kaiken alku sittenkin lapsuudessa, yleislakon aiheuttamassa tunnekuohussa, josta Wuorila-Stenberg teki kotiin päästyään piirroksen? Tämäkin on mahdollista, sillä Wuorila-Stenbergin tuotannossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat jatkuvasti keskenään. Kuvat nousevat edellisistä kuvista ja niihin vaikuttaa poikkeuksellisen väkevästi se mitä taiteilija itse on nähnyt ja kokenut. Lapsuus kuultaa kirkkaampana tai sameampana teosten lävitse.
”Katsokaa, miten he puhuvat ja kulkevat, nuo hallitsijat, jotka pitävät teidän kohtalonlankojanne valkeissa julmissa käsissään. Heidät teidän on opittava tuntemaan.”
Oikeuden istuntoko on Berliinin kauden tärkeimpiä maalauksia. Jo nimeen sisältyy epäilys: kuka jakaa oikeutta, kuka sitä saa? Juridiikan sijasta kyse on paremminkin yhteiskunnallisesta tilanteesta, luokkataistelusta. Aitauksen toiselle puolelle ovat linnoittautuneet tuomarit, poliisit ja runsaista aterioista kylläiset, toiselle on kerääntynyt tavallista kansaa. Maalauksen sanoma keskittyy kahteen sormeen. Turpean miestuomarin etusormi osoittaa nöyryyttävästi alaspäin, ryhdikäs, taistelunhaluinen nainen syyttää sormellaan tuomioistuinta. Asetelma toistuu monissa Wuorila-Stenbergin Berliini-maalauksissa. Mielenosoittajat kantavat banderolleja, vauras väki seuraa kylmän tyynesti kypäräpäisten poliisien toimia. Köyhät kokoontuvat, rikkaat pysyttelevät sivussa. Berliinin kahdet kasvot, voittajien ja voitettujen ilmeet, olivat tuttuja jo Die Brücke -ryhmän taiteilijoille, joista erityisesti Emil Nolde tuli Wuorila-Stenbergille läheiseksi. ”Tuohon aikaan käytin aggressiota energiana”, Wuorila-Stenberg toteaa itse. Lisälatausta luokkakonfliktien loukkaamalle mielelleen hän hankki kävelemällä kilometrien matkan kouluun ja liikkumalla tietoisesti Berliinin sorrettujen seurassa, marginaalissa. Wuorila-Stenberg samastui kaupungin nukkavieruihin, maahan poljettuihin eläjiin, näki heissä toivoa ja kohtalon yhteyttä.
”Ensimmäinen koulunne olkoon teidän työpaikkanne, asuntonne, kaupunginosanne, sen kadut, kaupat ja maanalaisen junat. Jokaista ihmistä teidän on siellä tarkkailtava.”
Görlitserstrasselle öisin kantautuva outo musiikki johdatti Wuorila-Stenbergin ystävyyteen vanhan kauppiaan kanssa. Vaimon kuoltua kauppias soitti pimeyden keskellä lohtua hakien. Aiheesta syntyi Hanuristi, maalaus vanhuksesta, joka miltei peittyy isokokoisen soittimensa taa. Joissakin maalauksissa tausta on osaksi sininen, osaksi musta. Kokonaan tummaa taustaa Wuorila-Stenberg on käyttänyt Zwiebelfischissä, jossa lähtökohtana on nuhruinen kapakka, nuorten jugoslaavimiesten ja ikääntyneiden saksalaisnaisten kohtaamispaikka. Saksa tarvitsi vierastyöläisiä, mutta heitä pidettiin toisen luokan kansalaisina. Kukaan kunnon berliiniläisäiti ei toivonut muukalaista vävykseen. Kapakassa kukoistaa Rainer Werner Fassbinderiltä tuttu ristiriitainen rakkaus, mutta joukossakin ihmiset tuntuvat olevan yksin. Wuorila-Stenberg painottaa teoksissaan henkilöiden irrallisuutta ja riippumattomuutta: ihmiset katsovat eri suuntiin, joku tulee lähelle, joku loittonee kauas. Kuvan reunat leikkaavat poskia, päälakia ja hartioita. Tapahtumat jatkuvat - kuin elokuvassa - kankaan ulkopuolelle. Pinnat Wuorila-Stenberg on maalannut tasaisesti, melkein julistemaisesti. Silti teoksissa on paljon tilaa, niiden syvyysilluusio on vahva. Tilasta Wuorila-Stenberg puhuu myös toisessa mielessä. Taiteilija tarvitsi ympärilleen tilaa työskennellä ja hengittää: maalaukset olivat henkilökohtainen maailma - jopa niin että hän saattoi antaa itselleen sivuroolin, liittää omat piirteensä muiden joukkoon.
”Juuri sitä mitä nuo toiset inhoavat.”
Wuorila-Stenberg oli ollut kaiken kaikkiaan viisi vuotta poissa Suomesta, ensin Italiassa, sitten Saksassa. Kotimaisissa taideympyröissä hänellä oli vähän ystäviä ja vähän puolustajia. Eivätkä Berliini-maalaukset ainakaan kriitikoita koskettaneet. Kluuvin galleriassa pidetystä näyttelystä ei kirjoitettu riviäkään. Syy selvisi vähitellen: Länsi-Berliini oli ollut väärä ympäristö, väärä opiskelupaikka. Leningrad oli muotia, neuvostotyylinen realismi pinnalla. Saksan liittotasavallan katsottiin jatkavan natsiperinteitä. Marxilais-leniniläinen Kulttuurityöntekijöiden liitto oli ottanut määrysvallan taiteessa. Voittoisat marssit, lakot, tehtaat, sankarityöläiset olivat sallittua kuvastoa, subjektiivuus kirosana, liiallinen samastuminen katujen kurjalistoon virhe. Taiteen, vallankumouksen välineen, oli oltava seikkaperäisen siistiä ja tarkkaa. Saksalaisen ekspressionismin tunteellisuutta ei taistelussa kaivattu.
Vastutuksesta huolimatta Wuorila-Stenberg maalasi edelleen mustanpuhuvia, levottomia joukkokuvia köyhistä ja syrjäytyneistä. Oikeaa sävyä ei tarvinnut kaukaa hakea, sillä Jakomäessä samassa pihapiirissä oli saunamökki, jossa myytiin viinaa ja harrastettiin murtokeikkoja apteekkeihin. Asumisensakin alivuokralaiset maksoivat viinalla. Töölössä kasvanut taiteilija oli ajautunut niin henkisesti kuin fyysisesti yhteiskunnan alakerroksiin.
”Mutta kukaan ei voi nähdä ja ymmärtää ihmistä, ellei hän tiedä, että ihmisen kohtalo on ihmisen käsissä.”
Vuonna 1978 Wuorila-Stenberg otti ajan hengestä vaarin ja lähti Dresdeniin opiskelemaan anatomiaa kyetäkseen maalaamaan ihmisiä ja näiden asentoja ilman malleja. Reaalisosialismi tuotti kuitenkin katkeran pettymyksen ja Wuorila-Stenberg liittyi toisinajattelijoihin, Wolf Biermannin tuttuihin. Seurasi vastapropagandaa, kapakkapuheita, epätoivoista julistusta raitiovaunujen matkustajille. Suomessa vasemmistolaiset tuntuivat yhä vieraammilta. Wuorila-Stenberg ei uskonut enää joukkoihin vaan pelkästään yksilöön, ihmisen omaan eettiseen vastuuseen. Uudessa asunnossa, pienessä kalliolaisyksiössä, elämä jatkui groteskina. Naapureina oli huumediilereitä ja juoppoja, jonkun sanottiin murhanneen rahan ja viinan takia äitinsä. Myöhemmin yksi naapureista tyhjensi taiteilijan vinttikomeron ja heitti pois hyvän kappaleen nuoruuden tuotantoa. Yhteiskunnalliset epäkohdat lähes kaatuivat päälle, mutta taiteessa Wuorila-Stenberg oli jo kääntymässä sisäänpäin. Pitkään Wuorila-Stenberg oli tutkinut valon vaikutusta väriin; jossakin etäällä leijui esikuvana Veikko Vionoja. ”Olin maalauksessani joutunut värillisen tilailluusion sotkuun ja kadottanut otteeni maalauksen pintaan. Nyt yritin saada sitä taas kiinni”, Wuorila-Stenberg sanoo. Hän halusi maalata ilman siveltimen synnyttämää struktuuria, väripinnoin, abstraktimmin. Edvard Munchin intensiivinen tila kiehtoi mieltä. Öljy vaihtui samalla akryyliin. Ikonostaasiajatus nousi 1970- ja 80-luvun taitteessa uudelleen esiin. Mutta siinä missä ikoneiden taustat ovat aineettoman kultaisia ja hohtavat ikään kuin taivaallista valoa, Wuorila-Stenbergin taustat muuttuivat kokonaan mustiksi, mustiksi aukoiksi, joihin henkilöhahmot ovat horjahtamassa. Tausta oli jatkuvasti tärkeä, se oli kuin ready made -esine, ennalta päätetty elementti, josta oli aina lähdettävä liikkeelle. Wuorila-Stenberg keskittyi yhteen ainoaan aiheeseen, itseensä. Hän toisti yhä uudelleen itsensä ikonia, pyrki pääsemään syvemmälle ja syvemmälle. Itse-hahmojen esi-isiä olivat keskiaikaiset maalaukset ja Ravennan bysanttilaiset mosaiikit, luonnollisesti myös Alberto Giacomettin langanlaihat ihmisveistokset. Prosessin kuluessa maalausten mies alkoi menettää ulottuvuuksiaan, se oheni ja yksinkertaistui kunnes jäljellä ei ollut muuta kuin pystysuora viiva, mustaan taustaan vedetty viilto. Koitti angstinen vuosi, jonka aikana Wuorila-Stenberg ei maalannut mitään. Hän oli joutunut umpikujaan eikä tiennyt, mihin päin kääntyä.
”Kuinka on esitettävä se, miten kohtalon verkko kudotaan ja lasketaan? Ja kuinka osoitetaan se, että juuri ihmiset sen kutovat, juuri he sen laskevat?”
Eheytymisen tie oli pitkä. Maalaamisen oli alettava täysin alusta, lapsenomaisista sakuratöistä. Wuorila-Stenberg etsi apua sekä idän että lännen uskonnoista. Meditaatio avasi hänelle uudenlaisia näkyjä, buddhalaisten temppeleiden kirkas värimaailma oli kuin ilmestys. Saman puhtauden saattoi kohdata myös leluissa ja kuvakirjoissa. Maalauksia kauan hallinnut musta, pimeyden ja epätoivon väri, väistyi taustaksi. Syrjäytyneet palasivat 2000-luvun alussa Wuorila-Stenbergin tuotantoon, mutta enää uhreina eivät olleet vain varattomat, sairaat ja heikot: koko aikakausi oli suistunut raiteiltaan. Rujot ihmishahmot, usein irtopäät, kirkuvat öistä mustaa vasten turhuuttaan ja tuhoaan. Ympyrä oli sulkeutunut, kaari tavoittanut lähtöpisteensä. Berliini-maalausten yhteiskunnallinen empatia oli osoittautunut kestäväksi käyttövoimaksi. Wuorila-Stenberg oli valinnut jälleen puolensa.