Henry Wuorila-Stenberg


Mika Hannula

– Olen miettinyt motiiveja elämäni aikana varsin eri lailla. Ne ovat paljon muuttuneet. Minulle tuli 1990-luvulla selväksi, että mitä vähemmän maalaamisesta ymmärrän, sen parempi. Nyt tiedän, että usko ja luottamus tekemiseen ei edellytä sen ymmärtämistä eikä käsittämistä, mitä tekee, ja että maalaamisen jatkamisen kannalta on tärkeämpää usko kuin ymmärtäminen. Olen myös huomannut, että mitä vähemmän ympäröivä maailma on maalaamisesta kiinnostunut, sen tärkeämmäksi on maalaamisen jatkaminen tullut.

– Luottamusta maalaukseen voi olla ilman ideologiaa. Olen ollut mukana jo niin kauan, että olen nähnyt ideologioiden vaihtuvan, ja nähnyt että jokainen sukupolvi pyrkii valtaan oman ideologiansa kanssa. Tämän perspektiivin kautta olen saanut etäisyyttä, jonka avulla ideologian merkitys on minulle vähentynyt. Ideologiat ovat aina suhteessa aikaan. Ennen olen yrittänyt täyttää epävarmuuttani kunkin ajan omalla ideologialla, mutta enää en usko niihin. En ole vakuuttunut, en omistani enkä muiden antamista selityksistä taiteen merkityksestä.

– Hyvin tärkeä motiivi on se, että maalaaminen tuottaa iloa. Se on aina tuottanut sitä, myös vaikeampina aikoina. Olen valtavan ristiriitainen persoona ja luonne. Maalaaminen on ainut keino, joka todella eheyttää ja helpottaa ristiriidoissa. Olennaista on, että en ole voinut valita, mitä olen tehnyt ja miksi, vaan minun on aina ollut pakko seurata kulloinkin sitä reittiä, joka on ollut ainut mahdollinen. Minulla on helposti haavoittuva, raskas ego, jonka suhteen maalaaminen on auttanut. Lisäksi se on auttanut surun ja tuskan tiloissa. Samanaikaisesti se on saanut voimansa niistä.

Taiteen merkitys?

– Maalaaminen on kuin koti, se on ainut alue ja tila, jossa tunnen olevani täysin kotona. Se on kuin pelkkää istumista, aivan kuin zenissä, jossa ei mietitä miksi istutaan, vaan vain keskitytään istumiseen, ja yhtäkkiä hämmästykseksesi huomaat, mihin se sinua vie ja mitä se avaa. Yksi suurimpia maalaamisen mysteereitä on, että oli se sitten kuinka turhanpäiväinen toimi tahansa, sillä kuitenkin on voimakas merkitys ja seuraus. Se muokkaa ihmistä. Maalaamisella ei itse asiassa ole alkua tai syytä, vaan se on jatkumoa, jossa on erilaisia muuttuvia näkökulmia. Parhaiten se on kuvattu Sisyfos-myytissä. Kun olemme tuomittuja työntämään kiveä, parasta mitä voi tehdä on rakastaa tuota kiveä.

– Maalaamisen tulee tekona olla päämäärätön, vailla vastausta. Kun jokin on nimetty taiteeksi, on käsittämättömälle annettu nimi. Maalarin tulee työskennellessään olla kaikkien suljettujen ja lukittujen merkityssysteemien ulkopuolella, hänen tehtävänään on maalata ja jatkaa maalaamista. Tärkeää ei ole ymmärtäminen, vaan jatkaminen, asenne jolla sen teemme.

– Maalaaminen polkuna on tuonut elämääni kaikki ne asiat, jotka ovat merkityksellisiä, myös ne asiat, jotka eivät liity maalaamiseen. Eli asiat, jotka liittyvät niin filosofiaan kuin ihmissuhteisiinkin, koko arjen elämä. Maalaaminen on kuin tiibetiläinen rukousmylly (räikkä, jota uskovaiset pyörittävät ja johon keskitytään), se pitää poissa pahanteosta. Maalaaminen on kuin rukousmylly, koska se loitontaa pahan. Uskon, että taiteilija on työskennellessään aika vaaraton ihminen. Kun maalaa keskittyneesti, voi olla kaukana ja irti pahoista, tummista tunteista. Mutta samalla hetkellä, kun astuu työhuoneesta ulos, ne voivat taas valloittaa levottoman mielen. Minussa on paljon tuhoavia voimia. Taiteen avulla olen voinut kohdata tämän pimeyden. Pimeys on tullut tutummaksi, sellaiseksi, jota olen kyennyt käsittelemään. Olen myös joutunut kokemaan, että eettinen asenne on välttämätön (esimerkiksi myötätunto), jos heittäytyy varjon ja pimeyden alueille, sillä maalaus on väline, joka voi viedä syvälle magian ja noituuden maailmaan. Irtipäässeet voimat voivat myös tuhota maalarin.

– Maalattuani jo 30 vuotta, huomaan maalaamisen olevan ainut asia, jota koko ajan olen puolustanut ja jota en ole hylännyt. Vastaavasti se ei ole hylännyt minua. Se on ollut monissa tilanteissa ainut tuki ja turva. Olen vakuuttunut, että maalaus on toimintaa, joka on hyvän aluetta. Se on alue, jonka kautta Hyvä on voinut itsensä ilmaista.

Mikä mielestäsi on taiteilijan tehtävä?

– Mielestäni ideaalinen tehtävä taiteilijalle olisi olla tyhjäntoimittaja, painotus sanassa tyhjä, liittyen merkityksettömyyteen. Nimenomaan tässä ajassa näin ilmaisten; ajassa, jolloin tehokkuus, tuotteistuminen ja tulosajattelu tuntuvat olevan ainoa oikeutettu tapa. Toinen tärkeä asia on, että taiteilijan tulisi ylläpitää suvaitsevaisuutta ja myös vapaaehtoisesti kulkea pimeässä ja suojella valoa, kuljettaa sitä aikakaudesta toiseen. Mielestäni historiassa henkisyys ja etiikka ovat pitkälti siirtyneet eteenpäin juuri taiteessa. Valo on minulle siis etiikan alue.

– Taiteilija paljastaa ja antaa sen minkä voi. Ihmiset odottavat taiteelta jotakin, käsittääkseni pitkälti lohtua ja näkemystä, mielestäni siis jotakin, joka liittyy kunkin omaan tyhjyyteen. Taiteilijan tehtävä liittyy siis eettisyyteen, joka tarkoittaa minulle väkivallattomuutta (tätä ei saa käsittää niin, etteikö maalaukseen saisi liittyä suuttumusta ja aggressiivisuutta). Minulle se tarkoittaa, että omilla teoksillani en tahdo pahaa. Eli en halua lyödä silloin, kun toinen pyytää apua. Nyrkin sijaan maalausten pitäisi tarjota lohtua. Jos näyttää pimeyttä ja väkivaltaisia energioita, sen tekee toivoen katsojan tulevan tietoiseksi niistä voimista, niistä asioista, jotka ovat olemassa itsessä, kaikissa meissä. Tarkoitus on tehdä jotakin toista eheyttävää, ei niin että pimeyden ja mörköjen tehtävä olisi pelästyttää tai aiheuttaa pahoinvointia.

– Suomessa pimeä, paha ja ruma oli pitkään torjuttu ja kielletty. Ne kuuluvat kuitenkin ihmiselämään, ja niiden esittäminen on tärkeää. Katsoja voi nähdä ne teoksissa, huomata niiden olevan olemassa ja tajuta, ettei vain hän yksin kanna ja tunne näitä asioita. Katsoja voi löytää itsensä teoksista. Minusta suomalaisilla on vahva suhde omaan alitajuntaansa. Se liikuttaa ihmisiä ja siihen reagoidaan, mutta samalla se on maalaustaiteessa ollut hyljittyä. Syy liittyy historiaan, ja jo aikoinaan surrealismin kieltämiseen, tietysti poliittisista syistä. Surrealismi ei koskaan tullut organisoituna liikkeenä Suomeen, eikä myöskään Natsi-Saksaan, vaikka se levisi oikeastaan kaikkialle muualle Euroopassa. Tämä on vaikuttanut paljon suomalaiseen kuvataiteeseen, muiden muassa kielteisenä asenteena mielikuvitukseen, leikkiin ja automaatioon maalauksessa.

Olen itse työskennellyt paljon mielikuvituksesta käsin, ja näen sen tietynlaisena paratiisin ja valon alueena. Sanalla mielikuvitus en tarkoita tässä jotakin kuviteltua, nähtyä tai ajateltua, vaan se on tila, joka ylittää subjekti/objekti -jaon, se on yhtä aikaa itse teko, sisältö ja sen perusta.


Haastattelu vuodelta 1999, julkaistu Mika Hannulan kirjassa ”Kaikki tai ei mitään. Kriittinen teoria, nykytaide ja visuaalinen kulttuuri.” Kuvataideakatemia, Helsinki 2003