Henry Wuorila-Stenberg

Olin heikko. En kestänyt horjumatta kiusaajieni kuiskauksia. Mieleni myrkyt johtivat minut lukemattomia kertoja harhaan. Jos voisin palata alkuun, niin neuvoisin itseäni näin:
Mieti. Mikä on henkesi korkein tarve? Mihin sinä turvaudut avuttomuutesi hetkellä? Mistä saat lohdun murheesi ollessa syvimmillään? • • •

”Öljyvärin ja paperitöiden välinen ero on valtava omalla kohdallani. Ennen painoin äijän uholla, veren maku suussa läpi öitä pystymättä lopettamaan. Nyt olen oppinut tekemään töitä huomattavasti rauhallisemmin ja myös hengittävämmin. • • •

Olen miettinyt motiiveja elämäni aikana varsin eri lailla. Ne ovat paljon muuttuneet. Minulle tuli 1990-luvulla selväksi, että mitä vähemmän maalaamisesta ymmärrän, sen parempi. Nyt tiedän, että usko ja luottamus tekemiseen ei edellytä sen ymmärtämistä eikä käsittämistä, mitä tekee, ja että maalaamisen jatkamisen kannalta on tärkeämpää usko kuin ymmärtäminen. • • •

– Sanoin Pentti Koskiselle joskus 90-luvun alussa että pahin moka minkä taidemaalari voi tehdä on se että maalaa ison ristin ja vie sen näyttelyyn, Henry muistelee esitellessään minulle uuteen näyttelyynsä tulevia töitä.
– Ja mun kohdallani on aina niin että jos huomaan ja sanon jotakin sellaista, niin alan sitten saman tien miettiä miten sen tekisin. • • •

Sisyfos työssään pyörittämässä jättiläismäistä kiveä ylös vuorenrinnettä vain huomatakseen, että juuri kun hän on saavuttamaisillaan huipun, kivi vyöryy alas ja työ alkaa alusta – ikuisesti. Siinä myytti jolla Henry Wuorila-Stenberg on luonnehtinut omaa maalarintyötään. Jähmettyminen eläväksi klassikoksi tai taiteen tuotteistaminen lukkoon lyödyksi tavaramerkiksi ei ole koskaan tyydyttänyt häntä, vaan Sisyfoksen kaltaisesti on palannut yhä uudestaan vuorensa juurelle. • • •

Kun ihminen luottaa omiin voimiinsa, ne ohjaavat häntä. Mutta taiteilijan matka omaan sisimpäänsä saa hänet kokemaan kaikenlaisia voimia sielun pimeässä yössä. Sielussammekin asuu materia, tuhoavat voimat, aggressiot, pimeys itse. Pyrkiessään kohottautumaan aineettomalle valon tasolle taiteilijan on täytynyt valita – pyrin maitovaloon ja värähtelevään hunajaan, käännän pois vihan voimat. • • •

Päämäärällämme, sillä mihin turvaudumme, henkisellä traditiollamme ja pyrkimyksellämme sen sisällä, kaikella tällä on merkitystä sille, mihin ja minkälaiseksi eheydymme.
Elämä on turvautumista. Turvaudumme useimmiten kohteisiin, jotka aikaansaavat kärsimystä, vaikka me kaikki etsimmekin onnea.
Kaikessa, mihin itse olen lapsuudestani lähtien turvautunut, on maalaus ollut mukana. Haluni, maailmankatsomukseni, pyrkimykseni -myös itseltä salatut- ovat siinä olleet läsnä ja kaikki on sitä vienyt eteenpäin. • • •

Keltainen piha ja sininen taivas
Henry Wuorila-Stenberg syntyi Helsingissä 6. helmikuuta 1949. Hänen isänsä Harry Stenberg oli eläinlääkäri ja äitinsä Hillevi Stenberg sairaanhoitaja. Stenbergien Mannerheimintie 71:n taloyhtiön miespuoliset asukkaat olivat Harry Stenbergin tapaan sotainvalideja. Sodan aiheuttamat traumat saivat monet heistä päättämään päivänsä oman käden kautta. Nuori Henry rakasti Keskuspuiston ”pyhiä puita ja kallioita”. Talvisin lapset rakensivat kolmikerroksisia lumilinnoja ja leikkivät vinteillä sekä kellareissa. Kodin täytti musiikki, taidekirjoja ei hyllystä löytynyt. ”Minulla oli isosisko, joka aina puolusti minua, ja pikkuveli, jota kaikki tytöt rakastivat.” • • •

Henry Wuorila-Stenberg on monta kertaa halunnut heittää kaiken oppimansa menemään ja ”aloittanut alusta”, luonut nahkansa uudestaan. 70-luvun alkupuolella suomalaista maalaustaidetta hallitsi kiinnostus yhteiskunnalliseen realismiin. Tultuaan opiskelemasta Italiasta ja Länsi-Saksasta, myös Henry Wuorila-Stenberg liittyi mukaan tähän suuntaukseen.
70-luvun puolivälissä hän meni DDR:ään jatkamaan maalausopintojaan. Hän palasi Suomeen uudistuneena. Hän vaihtoi materiaalin öljystä akryyliin ja käänsi katseensa ulkoisesta todellisuudesta sisäiseen maailmaan. • • •

Kirkkaalla säällä taivas on kuin tyhjyyttä, ääretön aukko ihmisen yläpuolella. Varhaisesta lapsuudestaan Henry Wuorila-Stenberg muistaa keltaisen pihan ja sinisen taivaan. Ja kun hän joutui makaamaan liikkumattomana sairaalassa, ikkunasta näkyi vain taivas. Ikkuna oli suuri sininen maalaus. Myöhemmin taivas muuttui taustaksi. Miehillä ja naisilla on mustat vaatteet ja mustat hiukset, siellä täällä välähtää punainen pinta tai vähän keltaista. Henkilöitä on yksi tai monta, kokonainen joukko vasten taivasta. Kun ihmiset irrotetaan todellisuudesta ja heitetään autioon avaruuteen, osattomuus, raadollisuus ja väkivalta korostuvat, saavat yleisemmän merkityksen. • • •